maanantai 28. joulukuuta 2015

Are you listening?

Tervehdys täältä lahjojen, herkkujen ja niskajumin syövereistä. Joulu meni mainiosti ja etenkin kersat saivat paljon lahjoja. Itsekin sain muutaman paketin ja ostin ennakkoon itse itselleni pari lahjaa. Tilasin nääs erään aikakauslehden (ja nyt mietin toisen tilaamista, khöh) ja ostin aivan supermahtavan meikkipaletin, josta aiemmin olikin jo puhetta. Saanko esitellä, Viva la Diva ja Perfect nudies with a touch of plum!

(kuva: vivaladiva.se)

Ei voi kun kehua, ihana paletti! Osa napeista sopii meikäläisen kulmillekin, eikä tule sitä "piirsin ite tussilla"-efektiä, kuten usein kulmia värittäessä tuppaa tulemaan. Ainakin sellaisia virityksiä on tullut vastaan, ei oikein istu meikäamatsonin makuun. Noh, kukin tyylillään.

Lisäksi löysin ihan huipun putsarin, sillä lähtee jopa eräs tietty kajal, joka ei tahdo irrota pommillakaan. Minusta kun on tullut Dermosil-fani ja tämä tuote on sen lafkan valikoimista.

(kuva: dermoshop)

Puolukkaa sisältävä puhdistusöljy. Todellakin hintansa väärti ja erittäin riittoisaa, ihan muutama pisara riittää putsaamaan jopa sen hirviökajalin. Muutenkin jokainen ostamani Dermosilin tuote (E-vitamiini kasvovoide, muutama kynsilakka, peitevoidepaletti jne) on ollut hyvä, eikä tämä ole mikään maksettu mainos! Myös Viva la Diva on ihastuttanut tuolla mainitulla paletillaan ja ostinpa vielä itselleni huulipunan sävyssä Goth. Vai pitäisikö sanoa huulimusta. Ihan sama vaikka on mukamas "halpismerkki".

(vivaladiva.se)

(tämä on ihan itse ottamani ja sitä ei ole lupa kopioida!)

Kuvassa meikäläinen vähemmän fiksulla ilmeellä (ja kyllä, ihoni on ihan oikeasti noin vaalea), ulkoilmaoloissa. Mutta siinä on huulimustaa käytössä, pöö. Saatan ehkä sortua Viva la Divan tuotteisiin jatkossakin.

Äh, nyt piikkimatolle parantamaan ilkeää lihasjumia. Tai mikä lie kramppi onkaan. Auts!

maanantai 21. joulukuuta 2015

I'm dreaming of a white Christmas

Loskaa! Kenen luvalla? Ja vielä liukastakin, jopa koirantassuille. Elpu-parkakin muksahti aamulla pari kertaa. Joulumieltä vaan joo.

Noh, joulun ruokapuoli on hallussa, eli suunniteltu ja vähän ostettukin. Lahjoja on paketoitu susirumiin kötöstyksiin ja ostanen lisää, koska olen täysin sokaistunut ja seonnut materian alttarilla. Penskat ovat olleet saldosta päätellen tosi kilttejä. Itsestäni en tiedä, ostin itselleni Kicksistä ihanan Perfect Nudies-luomiväripaletin ja netistä tilattu Edgar Allan Poe complete tales and poems-järkäle saapui luettavaksi.

Olen ihan pähkinöinä joulusta. Rrrrrakastan joulua.


Ennen aattoa pitää ostaa ja valmistaa ruuat, paketoida loput lahjat (ja ostaa vielä ne muttaku tää on niiin ihana-lahjat), pestä sauna, vaihtaa lakanat ja pyyhkeet, siivota vielä vähän... Mutta ei! En ole stressaantunut yhtään. Miksi pitäisi? Jos kodissa on aattona sama kaaos kuin ennenkin, niin so what? Ei maailma siihen kaadu.


Vuosi on ollut melkoinen mylläkkä. Toinen lapsi, kulttuuririentoja Elvenpathin kanssa, kasvua ja kasvattamista. Elpu ja Bruce ovat elämäni suurimmat ja kirkkaimmat valopilkut, ilman heitä eloni olisi aivan toisenlaista, siitä puuttuisi niin paljon. Toivottavasti jatkossakin saan halauksia ihan muuten vaan ja olla "ääti makas", eli äiti rakas. Että minä olenkin muuttunut siitä tytönhupakosta tämän blogin alussa.

Mitäpä tähän enää lisäämään. Hyvää joulua teille kaikille siellä, sekä Kokki Sottaajan sivuille eksyneille!

(kuvat: We Heart It)

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Sweet dreams

Aloitan suru-uutisella.

Itsenäisyyspäivänä Linnan juhlien aikana veljeni koira Rellu, virallisemmin Marnellin Hard to resist, siirtyi ajasta ikuisuuteen. Mitään ei ollut tehtävissä, muuta kuin se kipein päätös. Kivut ovat nyt poissa, samoin iki-iloinen hymypoika, pilkkumies, sir Biibu. Hyvää matkaa Rellu sinne kauas, pidähän hauskaa, mutta älä härnää Jassoa liikaa, jooko?

Eikä tässä kaikki. Tosin lievempänä. Meillä sairastetaan koko perheellä. Jopa pikku-Bruce sai tartunnan. Kyseessä on flunssa, joka on hirveä. Minun ääneni on käytännössä kadonnut, Inssi on melkein elävien kirjoissa ja lapset... Rakkaat Elpu ja Bruce. Molemmilta löytyi molemmista korvista tulehdukset, ekat ikinä. Siis antibioottikuurit itse kullekin. Onneksi yöt ovat olleet rauhallisia, Bruce itkee vain iltaisin ennen nukahtamistaan aika hurjasti, mutta Panadol pelastaa. Yllättäen pieni mies nukkuu aika paljon tällä hetkellä. Elpu alkaa parantua ja korvatulehdus tuli hänen kohdallaan täytenä yllätyksenä, sillä Elpu ei ole oireillut lainkaan. Brucen kohdalla minulla oli pieni aavistus.

Raskaita aikoja eletään siis.

Noh, joululahjat ovat sentään hankittuna suurimmalta osin (hyvästi veronpalautukset, oli kiva kun kävitte tililläni koreilemassa). Keksin tänään loistavan lahjan kummipojalleni ja Elpu saa halutessaan laittaa tuulemaan askarteluvärkkien parissa. Joulufiilis on hieman hakusessa surkean sään vuoksi, eikä edellä mainitut asiat tietenkään nosta tunnelmaa ollenkaan. Vaikka tänä vuonna joulu on erilainen. Vietämme aaton alppimajassa ja olen samaan aikaan surullinen ja innokas. Surullinen, koska tämä tulee olemaan ensimmäinen joulu pois vanhempieni nurkista ja se tarkoittaa perinteen katkeamista. Kamalaa! Onneksi vanhempani lupasivat tulla meille syömään aattona, jos pystyvät, myös heidän Muru-koiransa on tervetullut.

Innokas olen tietysti siksi, että tämä on uutta. Jännää. "Bränkkäriä". Tekemistä on tietty skiljoonan asian verran, mutta silti en stressaa yhtään (vielä!). Pitänee tehdä lista kaikesta ja tuntea suurta tyydytystä ruksatessa tehtyjä. Listafanaatikko täällä, hei vaan.

Nyt taidan sytyttää muutaman kynttilän. Yhden niistä Rellulle.

(Pahoittelen puuttuvia kuvia, meillä on teknisiä ongelmia)

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Shake it, baby!

Tasan ei mene onnenlahjat, vai miten se oli. Loop on ruoskinut minua liikkumaan ja sunnuntaina kävelin lähes 3 tuntia. Eilen koitin hieman lepuuttaa, kun takareisissä on kiristänyt. Eilen aamuna lähdin normaalisti aamulenkille koiraosaston kanssa ja totta kai sateeseen. Pääsin noin 100 metriä kotoa, kunnes alkoi sattua. Lenkki loppui lyhyeen ja koipi on paketissa. Epäilen rasitusvammaa. Akillesjänne on tällä kertaa syyllinen ja ketutus... Onhan sitä.

Arvatenkin koiraosasto on hyvin loukkaantunut jalkavaivaisen palvelijansa kyvyttömyydestä lenkkeillä hetkeen. Jopa autolla ajaminen on aika tuskaista hetkittäin, onneksi vauriokoipi on vasen, joten sitä ei tarvitse kovin paljoa rasittaa, mitä nyt painaa kytkintä aina välillä. (kyllä meidän molemmat pirssit ovat manuaalivaihteisia möhköjä)

Nyt siis istun tiukasti takalistollani, lepuutan koipea ja mietin ties mitä. Alan olla vakuuttunut siitä, että olen lyönyt pääni kun mietin suksia. Kyllä, suksia! Minä joka en voi sietää murtomaahiihtoa, mietin välineitä siihen. Laskettelu on kivaa, mutta hissiliput maksavat ja tuleeko sitä(kään) harrastettua niin paljoa että oikeasti kannattaisi ostaa pelit ja pensselit. (minulla muuten on jossain laskettelusukset ja -monot, mutta tuskin ne enää ovat sopivat) En ehkä ryntää ostamaan minkäänlaisia hikilautoja vielä pitkään aikaan (eli tänä vuonna, luulen).

Toki kaipaan salille, tosin vatsalihastreenikarenssi kestää kevääseen ja tietty rahatilanne määrää lopullisesti milloin pääsen taas nostamaan rautaa. Enkä saa ponnistellakaan kovasti, eli nostaa hampaat irvessä ja verisuonet pullottaen mitään oikeasti painavaa. Eli jalkaprässiin ei laiteta 80 kiloa rautaa ja väännetä menemään. Tunnustan, että se on yleensä 60kg, 80 on maksimi ja minä treenaan noin 70-80% maksimista, eli isohkoilla painoilla lyhyitä sarjoja.

Mutta tosiaan, nyt vaan odotellaan kivuttomuutta ja tässähän voi mennä hetki. Pentele!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Let the storm rage on

Arvatkaapa kuinka monta kertaa olen kuullut viime päivien aikana Let it go:n? Varmasti saman verran kuin minulla on ikävuosia. Nami nami.

Noh, ei se mitään. Tämä viikko on mennyt Loopia tuijotellessa, kun koitan saada aktiivisuuspalkkia täyteen ja joka päivä olen siinä onnistunutkin, hyvä minä! Vielä tarvitaan enemmän aktiivisuutta, mutta hyvä alku on saavutettu ja tosiaan tuo Loop yhdessä H7-sykevyön kanssa kannustaa (pakottaa) liikkumaan, nostamaan hanurin sohvalta ja ottamaan askelia. Tosin kun kerta imetän, niin istun toimituksen ajan, paitsi öisin hoidan homman makuullaan.

Yritän myös syödä fiksummin, mikä onnistuu jossain määrin. Olen vaan semmoinen herkkuhiiri, että söisin vaikka joka välissä ties mitä sokerista ja epäterveellistä. (lue: suklaata) Toki jos mieleni tekee jotain hyvää, niin sen sallin, kunhan en vedä kaksin käsin herkkuja napaani ja aiheuta itselleni insuliinishokkia tai sokerikoomaa. Toki tavoitteenani on syödä terveellisesti ja monipuolisesti, sekä pitää kiinni säännöllisestä ruokarytmistä. Haluan nääs pudottaa nykyisestä painostani 10 kiloa ja kiinteytyä hottismutsiksi, tiedä miten sen teen, mutta motivaatio on tällä hetkellä hyvä.

Tässä kohtaa mainostan liittyneeni Instagramiin, minut löytää sieltä nimellä phoenixofthenorth. Saa liittyä seuraajiin! Tähän mennessä kuvamateriaalia ei ole kertynyt paljoa, kun opettelen vielä palvelun käyttöä. Tiedossa siis lisää henkilökohtaisempia kuvia, kunhan pääsen kärryille.

Palaillaan, meikä lähtee puleeraamaan kuontaloa. En ehkä ota selfietä.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Break me, shake me

Mietin facebookissa olenko kenties matkalla tuhon tiellä kun Elpu tutustui Frozeniin. Let it go on kuultu sen miljoona kertaa, mutta minä en saa laulaa sitä kun en omaa Idina Menzellin ääntä. Aika rajoittunutta sanon minä.

Samainen kaksivuotias on muuten kunnon Avulias Aulis, ruokaa ei saa tehdä ilman että Elpu auttaa. Sama juttu leipomisessa, pyykkien ripustamisessa, siivouksessa... Muistan lukeneeni joskus että välillä kaksivuotias on sama kuin tehosekoitin ilman kantta. Samaistun lausahdukseen toisinaan, etenkin kun Elpu totesi haarukan olevan likainen ja kipitti pesemään sitä elukoiden vesikuppiin. Olin noin sekunnin hitaampi, eli haarukka meni vaihtoon. Nyt naurattaa, mutta silloin piti laskea kymmeneen aika monta kertaa. Elpu reippaana ja tomerana tyttönä työntää porrasjakkaraa edellään ja ilmoittaa tulevansa auttamaan. Ruuanlaitossa apulaiseni hämmentää kastiketta ja ripottelee juustoraastetta kaksivuotiaan loputtomalla tarmolla, eli sotku on toisinaan aikamoinen, mutta minusta on mukava saada täystuho vapaaehtoisesti avuksi. Luulisin yhdessä kokkaamisen ja leipomisen sekä muun vastaavan tekemisen olevan hyödyllistä tulevaa ajatellen, Elpu pääsee osalliseksi arjen puuhiin, luomme porukalla mukavia muistoja ja tyttö oppii samalla hyödyllisiä asioita ja että ne kuuluvat päivittäiseen elämään, ruuanlaitot ja siivoukset sun muut. Voi olla että isompana käyn aiheesta keskustelua Elpun kanssa, muistan joskus oman huoneeni olleen aika... Kaoottinen.

Lauantaina juhlittiin Brucen nimiäisiä. Poika kulkee varmaan täällä blogissa edelleen nimellä Bruce, vaikka virallisen etu- ja kutsumanimen ensimmäinen kirjain on L. Oli todella kivat pirskeet, evästä riitti jokaiselle ja meillä syödään nyt kakkua aika paljon... Päivitän tuonne ruokablogin puolelle tarkempaa selvitystä tarjoiluista. Pikkumies sai lahjaksi kaksi bodya, puolipotkarit, pörröisen nallehupparin, hammasharjan, Jolly Roger-tutin, vaunulelun, überpehmeän peiton, villasukkia, tinaisen junapankin, kummilusikan, collegehaalarin, Muumimukin ja -lusikan. Suurkiitokset kaikista pikku Brucen puolesta, ihania lahjoja kaikki. Ja kiitos vielä tätäkin kautta Elvenpathille loistavista kuvista, vaikka itse näytänkin joka kuvassa ihan pöljältä, mutta vika on tässä kohtaa kuvatussa eikä kuvaajassa.

Maistuis varmaan sullekin?

Yllä kuvassa meidän ruokasalia ja se Marimekon liian pitkä pöytäliina (3,2m), jota en ehtinyt lyhentää. Niinpä taitoin sen tuolta toisesta päästä ja jätän ompeluhommat toiseen kertaan. 

Harkitsen tässä jonkinlaista liikuntahaastetta tai muuta kannustetta että saan itseni kuosiin, kun kerta sain Loopin ladattua, päivitettyä ja juttelemaan H7:n kanssa. Onneksi sokerirasitus meni loistavasti ja nyt voin palata normaaliin elämään. Toki riski sairastumiseen on ja siksikin haluan itseni kuntoon ja pysyä terveenä maallisen vaellukseni loppuun asti. Eli salaattia pöytään (vaikka nyt mussutankin kakunjämiä), lenkkarit jalkaan ja menoksi! Lisäksi elättelen toivoa pysyvämmästä siisteydestä, sillä nyt alppimajassa on suurimmalta osin siistiä ja haluaisin pitää siitä kiinni. Toki pari huonetta vaatisi vielä työtä, mutta yleistilanne on kannustava. Jospa tämä mörskä olisi jatkossakin siisti ja kaaos olisi hallittu joka kammarissa. Ehkä osallistun tavara pois päivässä-juttuun...

torstai 15. lokakuuta 2015

The real me?

Ostin meikkejä, vaikka ei pitänyt. Lisäksi Se Naulakko tuli, se on muoveissa ja odottaa pääsyä seinälle. Ihana Mazen Crown valkoisena.

Mutta ne meikit. Sulovilenisti halvalla kun sai, luomivärikyniä, kynsilakkaa ja huulipuna. Jostain syystä oikein punaiset huulet houkuttavat tällä hetkellä vaikka en osaakaan olla huulimeikattuna. En yhtään. Kuitenkin ostin "mansikanpunaisen" huulipunan ja kokeilen josko oppisin. Tämä postaus tulee siis sisältämään meikäläisen naaman, kahdesti, teitä on varoitettu. Kuvien laatu on sitten ehtaa webcamia, peilikuvana vieläpä, pahoitteluni, tämän parempaa ei macci tarjoa tällä kertaa.

Valitettavasti se huulipuna ei ainakaan vielä ole se mitä hain, vai mitä tästä yrityksestä sanotte?


Tiedän! En osaa meikata ja näytän aika... Nuutuneelta. Mutta vertailun vuoksi, ennen meikkiä:


Hiukset takana jollakin ihmesykkyrällä, päällä imetyspaita ja silmien alla komeat mustat renkaat. Plus hemaiseva puliukkopuna nenällä. Mutta myöhemmin sinänsä aika käteviä tuotteita naamassa, bb-voide, luomivärikynä. Pelastavat kiireessä ja ovat hyviä arkikäyttöön, keikkalavallahan minua ei näe rillipiruna ja meikki on silloin hurjempaa sotamaalitasoa. Samalla tässä irvistelen juurikasvulle, suunnittelen omaan väriin siirtymistä, ensin käytän loput hennat pois ja sitten jollakin taikatempulla pitäisi saada aikaan mahdollisimman kivuton siirtyminen omaan väriin. Ei taida tapahtua ilman myrkkyjä ja saksia.

Uskaltaisinkohan leikata lyhyen tukan? Tai sivusiilit? Millainen hiusmalli tähän pärstään edes sopii?

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

We were born in the hunter's season

Eilen korvamatona oli ensin Eläkeläisiä, sitten Kamelotia. Pipodiskoni soittolista on vähintäänkin outo, kuten minäkin. Kamelot tuli mieleen varmaan siksi, että kyseisen pumpun Poetry for the poisoned-kiekko on tällä hetkellä kuuntelussa. Eli Kurtun cd-soittimessa. Ainoastaan salilla (ja aikoinaan töissä) kuuntelen napit korvissa soittolistojani, lenkillä en kun haluan olla koko ajan tietoinen mitä ympärillä tapahtuu, eli en juokse auton alle fiiliksissäni.

Kun toissapäivänä valitin puolitehoisuudesta, revin eilen itseni lasten ja koiraosaston kanssa lenkille, kokonaiset 40 minuuttia. Kova tuuli vei hinkua kävellä pidemmälle, Brucea kiukutti kun tuuli tunki vaunukoppaan kiusaamaan ja nälkäkin iski kotipihassa. Melkein otin vähemmän fiksun lenkkiselfien, joka onneksi jäi ottamatta, sillä kotona huomasin kauniit Alice Cooper-henkiset ripsivärivalumat poskillani. Ja ennen kuin syytätte minua turhamaisuudesta, meikkasin tänään kevyesti kun olin aamupäivällä Brucen kanssa asioilla, en suinkaan lenkkiä varten. Unohdin siis autuaasti ripsivärit ja tuuli teki tehtävänsä kun siristelin vedet silmissä menemään. Lisäksi housuvalintani oli vähän pöljä, farkut. Mukamas kiireessä jätin tuulihousut kaappiin ja tyydyin pillifarkkuihin, kengiksi otin sentään uskolliset Merrellit. Eli nämä:

(kuva googlen kuvahaku)


On muuten hyvät tossut, suosittelen! Jopa meikäläisen heikot korkkiruuvinilkat ovat vahvistuneet noiden ansiosta.

Tässä vähän toisenlaiset:


Bruce kallosukissaan, kuvaajana Elvenpath.


Tympii kun en osaa tätä kuvahommaa, siis kännykästä koneelle. Nyt käytössäni on Lumia 800 ja osaaminen on jotain aloittelijan luokkaa... Eli jos joku siellä voisi vinkata mitä tehdä (ja on tarpeeksi kärsivällinen vääntämään rautalangasta), kertokaa ihmeessä! Onhan minulla se digipokkari, Nikon Coolpix jotain, joka käy ja kukkuu, mitä nyt akku on tyhjä ja latauspiuha on kadonnut mystisesti. Aika ärsyttävää. Koita tässä nyt olla parempi bloggaaja, kun ei kuviakaan ole. Ilmeisesti Macbook Air ei juttele Nokia Lumian kanssa?

maanantai 12. lokakuuta 2015

I go crazy

Noniin, osallistuin minäkin taitavasti markkinoituun massahysteriaan ja vingutin muovia Hullujen Päivien sokaisemana. Nyt on seinänaulakko, neule, pusero, mekko, sukkahousut ja muovailuvahaa. Kuvaa saatte sitten kun ne saapuvat alppimajaan ja jos muistan ottaa. Naulakko oli se alkuperäinen syy miksi ylipäänsä sorruin mihinkään. Loppu on todiste ihmisen heikkoudesta materian edessä ja muovailuvaha on Elpulle jouluksi, sukkahousut tulivat heti käyttöön samaiselle kaksivuotiaalle.

Mieleen jäi kummittelemaan haamumunkit (jäivät taas saamatta) ja Umbran Flapper-pystynaulakko, johon alunperin Inssi iski silmänsä, mutta ämpyilimme ja sekin jäi. Ehkä ensi kerralla, jos sittenkään. Siis tämä:

(kuva google/suomikoti.fi)


Muuten elämä on ollut totuttelua vauvaperhearkeen. Bruce pääsi pois sairaalasta vähän alle kaksiviikkoisena, joskin kulutimme OYSin lastenpolin oven saranoita melkein koko seuraavan viikon. Ravasin pojan kanssa lähes joka päivä verikokeissa keltaisuuden vuoksi. Vasta sitten kun kuulin sanat "kontrolleja ei enää tarvitse" uskalsin huokaista. Ennen sitä hetkeä pelkäsin joka sekunti osaston kutsuvan uudelleen. Onneksi kaikki on nyt hyvin. Mitä nyt lapset ovat flunssassa, mutta siitä selviää.



Ketuttaa tämä pysähtynyt olotila, kämppä on hävityksen kauhistus ja kotihommat laahaavat. Lenkille ei saa itseään ihan noin vaan, toki koiraosasto hoidetaan ja ulkoillaan, mutta en pursua energiaa. Ehkä syy on pätkittäisissä öissä ja nyt tämä flunssahomma verottaa voimia entisestään, plus syön ihan mitä sattuu. Ehkä saan nyt olla vähän puolitehoinen. Ainakin hetken.

Kuitenkin energiaa riittää joulun miettimiseen! Ajatustyön tuloksena on tehty ruokalista aatoksi, jos ollaan kotona eikä vanhempieni luona. Lisäksi olen ostanut jo kolme joululahjaa. Kolme! Elpulle barbi ja ne muovailuvahat, kolmatta en voi paljastaa kun en tiedä eksyykö lahjansaaja näille riveille. Brucelle ajattelin hankkia ainakin jonkun pienelle sopivan auton, kun kerta poikavauva ja pitäähän pojalla olla auto (on Elpullakin, useampi) ja lässyn lässyn. Vaatteita kaverille pitää myös hankkia, tosin meidän lastenvaatehankinnat tehdään kirppareilla pääosin, mutta tuskin talous kaatuu yhteen paitaan tai bodyyn. Katsotaan ja mietitään. Kuitenkin sekoan taas kun saan veronpalautukset näppeihini ja taas visa (electron) vinkuu...

Tämän postauksen jälkeen laitan muuten hakuasetuksia sun muita uuteen uskoon ja koitan innostua tästä bloggaamisesta että saisin lisää lukijoita ja inspiraatiota kirjoittamiseen. Eli jos mielessäsi on jokin aihe mistä haluaisit minun kirjoittavan, ehdota vapaasti!

lauantai 5. syyskuuta 2015

Do you like surprises?

Arvannette miksi täällä on ollut hiljaista. Insuliinikynä on heitetty nurkkaan. T2 on saapunut.

31.8. klo 19.50 meille syntyi hätäsektiolla poikavauva, 3930g ja 49,5cm. Poika on valitettavasti vielä lastenosastolla toipumassa, itse pääsin tänään kotiin. Olen itsekin vielä toipilas, kurkku on kipeä ja arka, vatsanahka senkin edestä tikkeineen. Henkinen puoli on hiukka mullin mallin, koska kaikki meni hurjan nopeasti eikä todellakaan kuten piti. Mutta tulos on toivottu, äiti ja vauva ovat elossa ja voivat olosuhteisiin nähden hyvin. Pikkumies on saanut harteilleen nimen Bruce Aslak Jean-Luc, joka ei tietenkään tule olemaan hänen virallinen nimensä. Hänellä on pyöreät pullaposket, tummanruskea tukka ja tummansiniset silmät. Elpu on reipas isosisko, vei tuoreelle veljelleen nallen vieraillessamme vastasyntyneiden teho-osastolla.

Kunhan Bruce jaksaa syödä itse ateriansa kokonaan, hän pääsee kotiin. Toivottavasti se tapahtuu ihan pian.

maanantai 17. elokuuta 2015

I'm on my way

T2, tuo kiinnittynyt pikku isopää on siis lähtökuopissa. Mutta ei lähdössä. Kismittää, vaikka sinänsä ei ole kiire eikä täysiaikainenkaan. Kuitenkin nämä ah niin ihanat kivut, krempat ja vaivat ovat täyttäneet sietokykyäni aika kovasti. Ei ole kiva olla kipeä.

Ja kun ipana syntyy, meikä nakkaa insuliinikynän nurkkaan. En taatusti ole sen tarpeessa synnytyksen jälkeen.

Noh, valmistelut on tehty ja nyt vaan odotetaan. Koitan keksiä muuta ajateltavaa, etten jatkuvasti kyttäile kehon viestejä ja innostu turhasta. Pyykkisavottaa riittää, tiskejä, kissankarvoja, leluja hujan hajan. Toki parasta on nyt muistaa rentoutua oikein kunnolla ja kerätä voimia tulevaan, sillä tiedän synnytyksen olevan uuvuttavaa puuhaa. Hyllyssä olisi Vares-kirjoja ja saman aiheen dvd-boksi. Netflixistä on Miss Fisherit jo katsottu, nyt vuorossa Ripper Street. Elpua odottaessa katsoin läpi Sinkkuelämän ja A bit of Fry and Laurien. Taisin katsoa muuten myös Father Tedin, Star Trek Next Generationia, Ritari Ässää ja Mitchell & Webbiä. Tosin Elpun aikaan oli pakkolevossa ja loppuajasta meillä oli kylppäriremppa. Ei paljoa pesty pyykkiä tai läträtty vedellä.

Perjantaina sain vieraaksi äitini, tätini ja kaksi serkkuani, vietimme naisteniltaa ja oli tosi kivaa. Aviomies oli sillä aikaa keikalla, joten halusin itseni ja Elpun seuraksi väkeä, sekä turvaa jos synnytys olisikin käynnistynyt. Samalla Elpu sai uuden sängyn ja täten siirtyi pois pinnasängystä "isojen tyttöjen sänkyyn", Elpu sai myös pöydän ja kaksi tuolia, itselleen sopivassa mittakaavassa. Tuleva isosisko on ollut aika innoissaan saamistaan mööpeleistä ja menikin eilen illalla ihan onnessaan nukkumaan uuteen petiinsä, joskin keskustelua tuli aiheesta lakanat, eli ne pitäisi laittaa paikalleen ennen nukkujaa. Kuitenkin tyttö jaksoi nukkua omassa pedissään pikkutunneille asti, eli melkein koko yön, hyvä Elpu!

Pesänrakennusviettiä on ilmassa kasvavassa määrin, eikä Pinterest auta yhtään asiaa. Haluan vaihtaa verhoja, rymsteerata ja järjestää. Mutta enpäs voi. Ne kivut. Sekä lähipiirini saa slaagin jos ponnistelen yhtään, esimerkiksi kannan Elpua, jonka elopaino on 13 kiloa. Ei se tunnu mukavalta, tunnustan. Kantaminen sattuu. Käveleminen sattuu. Ylösnouseminen sattuu. Joskus harvoin saan kivuttoman hetken ja se on taivas. Aaah. Ylistettyjä olkoon sohvatyynyt! (Ja kyllä saan valittaa itseaiheutetussa tilassa, sillä kuka nyt oikeasti voi olla ihan ok näiden särkyjen kanssa?) Sinänsä muuten tästä "diabeteksesta" on hyötyä, sillä raskautta ei päästetä yliaikaiseksi, eikä välttämättä edes laskettuun aikaan. Eli odotusta on jäljellä enää 3-5 viikkoa. Aion selvitä ja toivon että T2 lähtee ihan vapaaehtoisesti matkaan, eikä tarvita oksitosiinia, cytotecia tai muita keinoja. Mutta mielummin käynnistys kuin sektio, valitaan kahdesta pahasta se pienempi.

Ette varmaan siis ylläty, kun ajattelen kovasti syksyä ja melkein unohdan toisinaan nauttia tästä loppukesän lämmöstä. Tule jo T2!

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Sometimes I feel like screaming

Hyvä tuurini jatkuu. Sain tuomion insuliinille. Yäk.
Joka ilta pitää pistää tietty määrä epäilyttävän näköistä mönjää suoraan reiteen. Neula näyttää piikkikammoisen silmään rautakangelta ja pala nousee kurkkuun, mutta ekaa kertaa lukuunottamatta ollaan menty kuivin silmin. Silloin voinee todeta itselleen että olet sinä kova likka, päin pelkoa vaikka ahdistaa vietävästi. Onneksi tätä iloa kestää tasan niin kauan kuin raskauttakin. Loppusuoralla kun ollaan, alle kaksi kuukautta laskettuun aikaan, jännää! (piti ihan tarkistaa kauanko tähän maagiseen päivään on vielä aikaa ja tickeri sanoo tänään 51 days to go).

Koti on kuin hirmumyrskyn jäljiltä, vaivaisena ja kipeänä en jaksa enkä voi siivota. Pelkkä käveleminen on tuskaa, joskus paikallaan oleminenkin on hankalaa kun sattuu sopiva asento. En siis ollenkaan harmittele että synnytys on hetki hetkeltä lähempänä!

Huomenna olisi tiedossa kirpparireissu, sen mitä kunto kestää. Elpu tarvitsee fleecehaalarin vanhan jäätyä pieneksi. Ideaparkissa olisi pari vaihtoehtoa, mutta tsekataan kirpparit ensin, jos löytyisi käytettynä.

Muuten elo kulkee samaa rataa, aika yksitoikkoista sinänsä. Pesänrakennusvietti nostaa päätään ja elän toivossa että saisin tehtyä edes osan suunnittelemistani jutuista ennen kuin T2 putkahtaa maailmaan, kuten makuuhuoneen ja vaatekomeron räjätys. Muutenkin koko huusholli huutaa siivousta, rymsteeraamista ja yleistä huolenpitoa. Eikä täällä nyt sentään asuta tunkiossa, mutta tavarat ovat levällään ja semmoista normisotkua. Lisäksi makkariin pitää tehdä säätöä, että sinne mahtuu neljä henkeä. Pahempi puoliskoni haluaisi siirtää Elpun omaan huoneeseen, mutta minä en siihen taivu ja Elpukin haluaa nukkua yönsä mieluimmin meidän välissä, joka on minusta ihanaa, miehestä ei. Tähän siis syynä se, että Elpu tuppaa potkimaan unissaan miestä eikä minua.

Välihuomautus: String-hylly on muuten edelleen osina keittiössä, eikä suinkaan seinällä.

Minua ei arvatenkaan ole haitannut viileä kesä, enpähän ole turvoksissa juuri yhtään. Lisäksi olen hyvällä omatunnolla katsonut Netflixistä kesän hittisarjaa Miss Fisher's Murder Mysteries. Ihan huippu! (Minähän siis haluaisin poliisiksi, mutta huono näkö ja rasitusastma estävät, alan siis toivon mukaan tatuoijaksi) Oletteko katsoneet sarjaa? Mitäs pidätte?

(kuva: Googlen kuvahaku/ Tv guide)


Syksy on vähän väliä mielessä, arvatenkin. Eikä tosiaan tämä "kesä" ole ollut sellainen kun sen voisi luulla olevan. Noh, mansikoita on syöty, samoin uusia perunoita ja sipulia, on grillattu ja leikattu ruohoa, piirretty katuliiduilla, kirottu sääskiä. Ostin jopa litran kant(t)arelleja, minä joka inhoan sieniä! Onpahan tehty sellainenkin itsensä ylitys, niistä vahveroista kun tuli kaksi kastiketta ja olen todistetusti syönyt molempia. Huu. Parhaat sienet ovat edelleen mielestäni niitä vaahtokarkkeja. Kunhan synnytys on takana ja olen kotona taas, niin voi jumankekka että syön antaumuksella salmiakkia, maksalaatikkoa ja muita ihania herkkuja. Veriryhmäni muuttunee B+:sta ammoniumkloridiksi.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Come feed the rain

Tiedättekö sen tunteen kun suoraan sanoen vituttaa niin että itkettää? Se tunne iski keskiviikkona purkaessani vinoon mennyttä tikkiä. Huomasin reiän. Ompelukseni rinnassa on iso reikä. Kissa on syypää, en tiedä mikä niistä, mutta on kuitenkin. Samoin toinen hiha oli mallia reikäjuusto. Halusin pahimmassa kiukkupuuskassani silpoa mekontekeleen tunnistamattomaksi tai tuikata sen näyttävästi tuleen. Noh, raakile on ja pysyy kammiossani, siitä tulee joskus maailmassa hame. Sovitaan niin.

Koska mekko meni reisille, piti äkkiä kehittää toinen tilalle. Joten Ideaparkiin ja alennusmyynteihin. Lopulta löysin sieltä mistä en halua ostaa, eli Henkalta, persikanvärisen maksimittaisen sifonkirätin. Ei maksanut paljoa, joka oli niitä harvoja vaatimuksia mekkoa kohtaan. Ärsyttää.

Noh, mekko palveli ja otti vastaan aika monta tahraa. Nyt samainen kolttu majailee pyykkikorissa. Kuitenkin itse juhlat olivat onnistuneet ja Elpukin jaksoi hurmata kansaa vierailumme ajan. Meikäamatsoni pääsi nuohoamaan nuotinvieruksia, kun äkkiä lavalta kuulutettiin "Tulepa Phoenix tänne lavalle ja vetäise meiän (eli bändin) kanssa Fool for your loving!" Vedinhän minä, täydestä sydämestäni, Elpu oli ennen meikäläisen äänen kuulumista vetänyt kiltisti sikeitä rattaissaan, mutta silmät rävähtivät auki heti kun korviin kantautui tuttua laulua. Lapsiparkaa on siis kidutettu meillä musiikillisesti ennenkin. Tulkinnastani pidettiin ja sain positiivista palautetta, eräs vieras kertoi saaneensa kylmiä väreitä, oletan ettei kauhusta. Kiitos siis pojat siellä lavalla, teitte minut hyvin iloiseksi!

Muutenkin koko reissu oli onnistunut supistuksista ja kolotuksista huolimatta, hotelli oli hyvä ja voisin mennä sinne toistekin, kyseessä siis Norlandia. Suosittelen. Ruoka oli hyvää, ilmat suosivat, ostin muutamia kivoja juttuja, sekä tietty sain mukaan roppakaupalla hyviä muistoja. Perheen ensimmäinen yhteinen kesälomareissu. Elpulla oli kivaa, vaikka aina ei saanutkaan tehdä kuten huvitti. Kääpiön mielestä kaikkein hauskinta taisi olla Koskikeskuksen leikkipaikka, tai yleensäkin kaikki liukumäet missä vain. Oli varmasti myös kivaa syödä jätskiä joka päivä ja hyppiä sängyllä. Automatkat taas olivat Elpusta vähemmän kivoja, kun joutui istumaan paikallaan ja tyhmä iPad ei aina halunnut viihdyttää halutulla tavalla eikä äiti voinut istua takapenkillä. Mokoma vielä ajoi välin Viitasaari-Pyhäjärvi, ettäs kehtasi.

Jospa pääsisin pian takaisin Tampereelle ja lauluhommat kelpaisivat myös. Mansessa tutustuin liikkeeseen nimeltä Tiger ja se on saatava tännekin! Sinne jäi vielä monen monta kivaa juttua, ostin sentään naulakon, magneetteja jääkaapinoveen ja koriin ilmestyi vielä kirja Elpulle, tiimalasia muistuttava turhakehärpäke sekä saippuakuplapyssy. Lapseni kun rakastaa saippuakuplia enemmän kuin vanhempiensa keuhkot kestävät. Olen heikkona edesmenneen Tiimarin sukulaisiin ja Tiger on ihan mahtava, näin kertakokemuksen perusteella. Onneksi edes Indiska tulee ensi vuonna tänne, jee.

Nyt palataan arkeen ja jatketaan odotusta, kohtahan tämäkin on ohi. Enää 2 ja puoli kuukautta. Tai 76 päivää. Hui.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Kenties kerran vihille käydä saamme

Tänään on meidän hääpäivämme. Kolme vuotta ollaan oltu naimisissa, niihin kolmeen vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Lapsi, myötä- ja vastamäkeä (onneksi sitä myötäistä enemmän), yhteisiä kokemuksia. Joskus tie on ollut raskas kulkea, mutta toistemme tuella ollaan edelleen herra ja rouva R. Kohta meitä on kolmen sijaan neljä, kunhan T2 ponnistaa maailmaan. (juuri nyt potkii siihen malliin, että henki salpautuu)

Meillä oli pienet häät. Maistraatissa meidän ja vihkijän lisäksi oli 6 ihmistä. Minulla oli siitä huolimatta valkoinen täyspitkä morsiuspuku, vaikka olin toista kertaa asialla. Kyllä, olen ollut aiemmin naimisissa, liitto oli lyhyt ja myrskyisä, enkä jaksa jauhaa siitä sen enempää, se on taaksejäänyttä elämää, ei nykyisyyttä.

Veljeni luki ennen vihkimistä runon "Ei tarvitse"

Sinun ei tarvitse kertoa minulle kuinka suuresti minua rakastat, 
jos vain jaksat hidastaa askeltasi omiini sopiviksi, 
kun aika tekee minusta hitaan ja vanhan.
Sinun ei tarvitse myöskään kertoa, että olen sydämesi valittu, 
jos vielä vuosienkin jälkeen silmilläsi jaksat väkijoukosta etsiä minun silmäni, 
ja jäädä niihin kiinni.
Jos vain jaksat ymmärtää minua silloin,
kun en itsekään itseäni ymmärrä, 
ja pysyä samassa huoneessa kanssani silloin, 
kun itse itsellenikin olen sietämätön,
en koskaan vaadi sinua todistamaan rakkauttasi minuun.
Sinun ei tarvitse kertoa minulle, 
kuinka suuresti minua rakastat, 
mutta kerro Rakkaani silti. 
Kerro usein, 
jotta rakkaudenkipeä korvani kuulisi sen, 
mitä vapiseva sydämeni jo tietää.

Runo saa edelleenkin tipan linssiini. Häävalssia emme tanssineet, mutta silti meillä on sellainen, Timo Rautiaisen esittämänä Akselin ja Elinan häävalssi. "Meidän biisi" sen sijaan on GooGoo Dollsien Iris. Ollaan vähän lällyjä. Pakko myöntää, että YUP:n Rakkaus on pesti hulluuteen sopii meille myös kuin nenä päähän.

Meidän hääjuhla oli pieni myös, seuraavana päivänä katettiin pitkä pöytä vanhempieni olohuoneeseen ja grillattiin hulluna kaikkea hyvää, hääkakkua ei ollut, vaan jäätelöä lisukkeineen. Vihkipäivänä oli kauniin aurinkoista ja hurjan lämmintä, hääjuhlapäivänä oli taas kylmää ja sateista, mutta se ei haitannut ketään. Tunnelma oli katossa, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää, seura parasta. 

Hääyön vietimme kotipaikkakuntani hotellissa, oikein sviitissä, saunottiin, herkuteltiin mm. oransseilla Bebee-leivoksilla (siitä asti ne on olleet meidän juttu) ja katsottiin "laatuviihdettä" eli Beavis & Butthead sekä Crash Canyon.

Häämatka suuntautui Luostolle, viikoksi upeaan kelohonkamökkiin. Sinne voisin mennä uudestaankin, ihan vapaaehtoisesti ja mielelläni. Oli sen verran mahtava mökki ja Luosto on mainio paikka, komeat maisemat ja ne porot, voi että. Ehkä sitten kun lapset ovat isompia mennään uudestaan ihmettelemään Lapin taikaa.

Aika on kulunut niin nopeasti ettei perässä tahdo pysyä, raskauden viimeinen kolmannes on alkanut, Elpu on reipas kaksivuotias tehotuhotyttö ja me olemme ne samat hevinörttihyypiöt kuin silloin vuosia aiemmin, toki monta kokemusta rikkaampana ja lapsiperheen luotsaajia. Mutta silti, asiat ovat hyvin, on perhe, työpaikka (ainakin toisella meistä), katto pään päällä, terveyttä, rakkautta ja paljon läheisiä ympärillä, musiikki ja naurua joka päivä. Kiitos siis sinulle, mieheni, näistä vuosista ja tulevistakin, olkoon niitä paljon ja pidetään yhtä huomennakin. Olet rakas.

torstai 25. kesäkuuta 2015

So bloody and wild

Murheensa kullakin. Minulla se on veri. Tai kun sitä ei tule, ei niin millään. Sormeni ovat mustelmilla ja uskallukseni romuttunut. Sain eilen verensokerimittarin ja muut roippeet. Inhottavaa hommaa, mutta ei onneksi ikuista. Yäk.

Hyviä uutisia! Sain lähtöluvan ja Tampere kutsuu, enää viikko aikaa! Elpun mekko on ommeltu ja se onnistui mielestäni ihan hyvin, vaikka säätämistä riitti. Siksak ei ole ystävä. Oma mekkoni tulee huomenna työn alle, piirrän kaavat ja semmoista. Kankaat pitää vielä pestä. Pääsenkin tosi helpolla, kun ei tarvitse vetoketjua ja valitsin helpoimman mahdollisen kaavan. Buah hah haa.

Käyntikohteita Mansessa riittää, itse ajomatka vähän jännittää, sillä meikäläisen pitää syödä 2-3 tunnin välein ja tietty taukoja täytyy pitää jo pelkästään Elpun vuoksi. Ajetaan vielä mahdollisesti Jyväskylän kautta, joka ei ole kovin tuttu reitti. Vaskikellossa olisi ihan kiva psyähtyä. Ehkä mennään sillä asenteella että ei liikaa murehdita missä pidetään taukoa, vaan auto sivuun aina tarvittaessa. Huoltoasemia ja levähdyspaikkoja Suomessa kuitenkin riittää. Ainakin luulen niin.

Ja matkaan tarvitaan tietty tavaraa, eli lista. Ensinnäkin The Automatka. Sinne tarvitaan juotavaa, eli vettä. Mielellään 2 pulloa, äidille ja tyttärelle. Sitten laturi ja iPad viihdyttämään takapenkkiä, ehkä jotain värityskirjaa ja kyniä tai vastaavaa. Lapsi ei todellakaan nuku koko matkaa, se on varma. Eväät ostetaan matkalta, kun niitä pysähdyspaikkoja on kuitenkin tiheästi. Mutta mitä muuta? No ainakin:
- juhlavaatteet koko perheelle
- vaihtovaatteita jokaiselle tarpeeksi, joka säälle, etenkin lakit suojaamaan päätä
- kengät juhliin ja muualle
- särkylääkettä ipanalle ja aikuisille
- minulle verensokerimittausvälineet ja asiaankuuluvat paperit, sekä lääkkeet
- lapselle muutama tuttu lelu ja kirja
- laturit puhelimille
- hoitolaukku ja sinne vaippoja, kosteuspyyhkeitä, käsidesiä, roskapusseja, ruokalappu, nokkamuki
- rattaat
- jokaisen omat hygieniatarvikkeet, hammasharjat ja -tahnat, hiusharjat, dödöt, kosteusvoiteet jne
- minulle meikit, hiustuotteet, korut ja kiharrin/suoristusrauta
- aurinkorasvaa
- basso laukkuineen, piuhat ja nuppi

Volvo tulee olemaan aika täynnä.

Hirvittää jo valmiiksi miten paljon tulee kävelyä sen muutaman päivän aikana, sillä tämäkin raskaus on vaatinut lepoa ja himmaamista kaikesta. Salijäsenyys piti laittaa jäihin, edes kauppareissua ei voi tehdä ilman tukalaa oloa. Eli kunto on todella huono ja vaadin paljon lepoa. Pitää suunnitella reitit kaupungilla niin, että pääsen levähtämään tarvittaessa ja saan vaikka mitata sokerit rauhassa, onneksi kohde on tuttu!

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Ois kai siistii antaa periksi nyt

Minulle napsahti raskausdiabetes. Koska olen hormonihuuruissani, aloin itkeä vuolaasti kun luvut piirtyivät eteeni läppärinruudulle. Tätä minä pelkäsinkin. Vaikka kuinka painonnousu on ollut maltillista ja makeaa olen vältellyt. Mutta ei, ei riittänyt. Joten nyt kirjaan jokaisen suupalan kellonaikoineen ylös ja mietin mitä tuleman pitää. Kunhan insuliinikynä pysyy kaukana, olen tyytyväinen, vaikka verensokerimittaus ei houkuttele piikkikammoista pätkääkään. Mutta ei voi mitään, näillä on nyt mentävä loppuaika, jota on jäljellä noin 14 viikkoa. Ellei T2 anna odottaa itseään yliajalle. Toivottavasti ei.



Tänä aamuna heräsin kaksivuotiaan vierestä. Miten Elpu tuntuukaan niin paljon isommalta ihan yhtäkkiä! Tänä aamuna myös kiinnitin lapsen itsensä valitsemat pinnit vastahakoisen ipanan hiuksiin, kun ne mokomat haivenet tunkevat silmille ja en vaan raaski leikata niitä, en niin millään. Pitänee investoida vielä hiuspanta. Tai sitten on pakko ottaa ne sakset käteen vaikka kuinka harmittaisi. Elpun hiukset kun ovat silkkisen pehmeät ja kiharat niskapuolelta, kauniit kultrakutrit ja pituus on mallia ihmeellinen. Lapseni hiusmalli muistuttaa toisinaan McGyveria.

Tämän viikon jälkeen Elpu jää kotihoitoon seitsemäksi viikoksi ennen kuin palaa takaisin päivähoitoon. Olen iloinen, vaikka hoito tekee Elpulle tosi hyvää, saa olla ikäistensä lasten kanssa ja ipana tuntuu viihtyvän hoidossa oikein hyvin. Itse en raskausvaivoineni kykene juoksemaan pitkin maita ja mantuja turbotaaperon perässä, vaan tarvitsen oman osani lepoa ja rauhaa. Silti hoitopäivän aikana tunnen ihan fyysistä kipua kun rakas touhuajani ei ole kainalossani. Mutta kohta saan olla tyttäreni kanssa aamusta iltaan, jee! Toivottavasti päästään joka päivä ulkoilemaan, kun kerta on (postimerkinkokoinen) piha ja hiekkalaatikko, katuliituja, palloja. Olisi myös kiva päästä kotipihaa kauemmas, esimerkiksi museoon, torinrantaan, leikkipuistoon ja kasvitieteelliseen puutarhaan. Niille reissuille pitäisi ottaa pahempi puolisko mukaan, sillä Elpu ei kuitenkaan viihdy kärryissä koko aikaa ja haluaa juosta tuulispäänä joka suuntaan, kuten eilen kaupassa. Ei uskoisi että lapseni on kuulemma sieltä rauhallisemmasta päästä, joka ei kiihdy nollasta sataan nanosekunnissa ja ole täysin pitelemätön. Tottahan se onkin, lapseni haluaa leikkiä usein itsekseen omissa oloissaan ja on ikäistensä tavoin energinen ja utelias. Maailma on hänelle vielä kovin uusi ja niin avoin, pakkohan sitä on tutkia!

(kuvat: We heart It)


Reissu ihanan Tampereen luo lähenee, mekot ompelematta ja kaavat piirtämättä. Pakko odottaa ensi viikkoon, että saa lääkäriltä lähtöluvan. Toivottavasti estettä ei ole ja pääsen hetkeksi rakkaan Pariisini syliin.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

You make me happy when the skies are grey

Tänään on se päivä kun rakas tyttäreni, oma Elpuni, täyttää 2 vuotta. Kaksi vuotta sitten Led Zeppelinin pärähtäessä soimaan, kaarsimme hieman ennen kasia OYSin pihaan Inssin kanssa ja 15.59 kuului "ää ää!!". Pieni ihmeemme oli saapunut maailmaan ja toi mukanaan auringonpaisteen, joka ei sammu koskaan. Tässä ajassa samainen tuhiseva rääpäle on kasvanut pieneksi tytöksi, jolla on oma tahto, huikea sanavarasto, kupliva nauru ja säteilevä hymy. Mikään ei voita sitä ihanaa tunnetta kun sama kääpiö nukahtaa kainalooni, pitää sormestani kiinni tai halaa oikein lujasti, sanoo "ääti" ja juoksee syliin nauraen ja hymyillen.

Toki näihin kahteen vuoteen on mahtunut suurta huolta, unettomia öitä, turhautumista ja ämpärillinen kyyneliä milloin epätoivosta tai suuttumuksesta, kun lapsi on ollut kipeä eikä puhaltamalla tai suukolla ole ollut parantavaa vaikutusta. Onneksi niitä hetkiä on ollut paljon vähemmän kuin hyviä.

Viikonloppuna juhlittiin pientä sankaria, kiitokset jokaiselle vieraalle ja toivottavasti nähdään pian uudelleen. Kiitos ja kumarrus.

Ja Elpu. Kiitos siitä että valitsit juuri meidät vanhemmiksesi ja toit elämääni ikuisen auringon, pakahduttavan rakkauden ja syyn olla tässä vielä huomennakin.

Onnea rakas tyttäreni, aurinkoni ja aarteeni!

perjantai 5. kesäkuuta 2015

All the way for you

Tuttavani oli tehnyt biisit tyttärelleen ja pojalleen, ihan loistosettiä. Niinpä mukamasmuusikkona, tässä lyriikat biisille nimeltä Helios (eli kreikaksi aurinko), oikeudet minulla, aina ja ikuisesti.

I walked my path in darkness until you came
Such a tiny little hand grasped my aching heart
I never knew I could feel this strong
Now I thank you, my sun

Helios!
You gave me life
Now I see the sun
Darkness is past
The nightmare is over
The world has colours now

I will do anything for you
Love and cherish
Fight those demons, send them to hell
For my beautiful one
My life, my all

Helios!
You gave me life...

This love may crush me
But I embrace it
I am alive now
Thanks to you, my shining sun

Helios!
You gave me life

Let me walk with you through this journey
Let me be the one to dry your tears
I'll always be there, by your side

Thank you for giving me life

Helios!
You gave me life

I see the sun forever

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

I can hear it calling it the air tonight

Eilen juhlittiin Elvenpathia ja muita opintonsa päättäneitä, onnea siis ja kiitos Elvenpath kivoista juhlista! Muistelen tässä samalla Elvanpathin kanssa jaettuja kulttuurihetkiä tänä keväänä (eli Kaarlea, mmh). This reminds me of you, my friend:

(kuva we heart it)


Tänään käytiin koko perheellä tsekkaamassa uusin osallistuja oululaisessa kirpparitarjonnassa, Vadelmatarha. Tosi kiva paikka, mennään ehdottomasti uudestaan. Nyt meillä on sitten tuplarattaat, tai kaksosten-/sisarusrattaat, miten vain. Kuitenkin 40€ lähti tililtä ja kiesit siirtyivät meille, ne odottelevat käyttöä varastossa, toivon mukaan toinen käyttäjä saapuu maailmaan vasta syyskuussa eikä keksi kokeilla varaslähtöä kuten isosiskonsa.

Nyt siis on kaikki vauvahankinnat tehty, eli tuplarattaat, haalari ja autokin vaihtui. Oma rakas Kurttuni on vielä keskuudessamme, ainakin ensi vuoteen, luulisin. Heinäkuussa koko meidän perhe pakkautuu Volvoon ja huristelee Tampereelle! Ou jee! Reissun syynä on aviopuolison bändikaverin häät, jonne menemme edustamaan ja porukan partaleuka soittaa myöhemmin samoissa kemuissa bassoa. Joten pinkinsävyinen kepakko nimeltä Charvel ja siihen sopiva nuppi lähtevät mukaan muiden kamojen mukana. Minä tarvitsen juhlamekon. Mallia puolijoukkueteltta. Josta päästäänkin hyppäämään aiheeseen nimeltä äitiysvaatteet, ompelu ja osaamattomuus...

Siis, tarve mekolle on ihan oikea. En omista sen mallista juhlamekkoa, johon mahtuisi iso maha ilman ratkeavia saumoja tai Texasin kokoisia hikiläikkiä. Ensin menin selaamaan nettikauppoja, joiden välityksellä iski karu totuus. Äitiysvaatteet ovat kalliita. Paitsi jossain HenkkaMaukalla, jonka kassaan en enää haluaisi kantaa vähiä eurojani mediassa ilmitulleiden seikkojen sekä keskinkertaisen laadun vuoksi. Toki Henkalla oli edullisia ja kuvien perusteella nättejäkin mekkoja, mutta kuten edellä sanottu, ei kiitos. Lisäksi en halua ostaa mekkoa yhtä käyttökertaa varten, vaikka voihan sen aina myydä kirpparilla pois. Jos se halpismekko siis kestää sen muutaman tunnin rikkoutumatta.

Kuitenkin viime aikoina minuun on iskeytynyt vakava luoville ihmisille tyypillinen vika, tee-se-itse. Eli minä pienessä järjettömässä päässäni keksin että minähän ompelen sen mekon, eihän se niin vaikeaa voi olla! Hetken aivoriihen jälkeen visioin empire-linjaisen pitkän mekon, jota voisi käyttää myöhemminkin ja se täyttäisi vaaditut kriteerit, eli väljyys, mukavuus ja viileys. Myöhemmin vielä löysin pari käyttämättömiksi jäänyttä verhoa sopivan kesäisessä sävyssä (ei siis olleet mustia, gasp! Haluan noudattaa etikettiä ja visioni vaatii vaaleaa sävyä tällä kertaa). Juttelin vielä Inssin kanssa, koska verhot ovat tulleet meille anopilta ja yhdessä miehen kanssa tutkimme ne, löysimme kissankynsistä tulleita pieniä reikiä sieltä täältä ja totesimme ettei niille vaan ole paikkaa ikkunoissamme, joku kissa silppuaisi ne kuitenkin (eli diktaattori Pulla), joten mekkoon vaan. Elvenpath lupautui jeesaamaan tässä tehtävässä (hillittömän iso kiitos siitä jo nyt!), sillä omin päin en siitä tule selviämään. Mutta miettikää, säästän ihan törkeästi rahaa, mutta en hermoja, kangas löytyi omista varastoista, kaavoja saa kirjastosta tai parilla eurolla kaupasta, kone ja langat kököttävät omassa kammiossaan, tarvitsee ostaa jotain pikkuhilpettä, kuten vetoketju, ja siinä se! Palkkaahan en nosta itse itselleni tekemistäni kötöstyksistä, Elvenpathille en valitettavasti voi kustantaa kriisiterapiaa, mutta jos vaikka jätskit torinrannassa tai jotain vastaavaa? Name your price!

Haluttaisi niin ommella, virkata tai piirtää. Sain toissapäivänä valmiiksi varjostusharjoituksen, joka näyttäää tältä:


Pahoittelen tummaa kuvaa, mutta lyijykynäjäljellä on paha tapa kiiltää suorassa valossa. Kai tuosta jotain tulee. Seuraava on jo työn alla. Ja tässä ne kaksi, Baby(vasemmalla) ja Darling, jotka saivat seuraa torstaina.


Sweetie ja VixenMinx ovat kuvaamatta ja kiltisti omissa laatikoissaan, mutta kyllä te ne pääsette vielä näkemään. Samankaltaisia vehkeitä nekin, ei rotaryja. Jospa vaikka talvella pääsisi tikkaamaan appelsiinia tai jotain!

lauantai 23. toukokuuta 2015

En ole yhtään mitään ilman sua

Raskas elämä jatkuu, Elpu on taas/edelleen kipeä. Sydäntä särkee ja pahalta tuntuu. Syytä ei löydy, on vaan julmetun kova kuume jota hillitään Pronaxenilla ja Panadolilla. Tutkittu on, jossain määrin.
Nyt epäillään parvorokkoa, joka tietenkin on sikiöille vaaraksi, eli ei saa tarttua meikäamatsoniin.

Arkena tilanne oli parantumassa ja eilen se taas alkoi, kuume nousi ja nousi ja nousi. 40 astetta ja rapiat päälle. Itkua. Surua. Mikä ihme mun lastani, maailmani keskipistettä, vaivaa? Ja miksi taas Elpu? Miksei vaikka joku täysi ääliö aikuinen jossain? Varmasti maailmassa on ihmisiä jotka ihan oikeasti ansaitsevat syövät ja aivoverenvuodot sun muut riesakseen, ei lapset.

Onneksi lääkkeet purevat ja itkua tulee vain silloin kun vaikutus alkaa loppua ja uutta erää pitää tunkea puolipakolla suuhun. Arvatenkin pyydän ennen ja jälkeen sekä toimituksen aikana anteeksi, se vaan on pakko tehdä että helpottaa.

Toki Elpu hymyilee kun lääke vaikuttaa, istuu ihan kiinni kainalossa ja levittää legot hienoksi läjäksi keskelle olohuoneen mattoa. Tai katsoo ties monenneko kerran Pocoyoa, koska kipeänä saa. Kipeänä saa syödä herkkuja, kulkea hiukset pystyssä ja olla lellikkinä. Aamulla heräsin kun vierestä kuului lapsenäänellä "tässä ämmi, tässä titii" eli tässä äiti, tässä isi. Elpu osoitti kaikkia sängyssä olevia ja kertoi kuka on missäkin. Kuume alkoi nousta. Kamalaa kun ei tiedetä mikä Elpulla on, korvat, keuhkot ja suu ovat puhtaat, crp matala. Mutta kuume vaan nousee heti tilaisuuden tullen. Epäreilua!

Toki huushollissamme on ollut hyviäkin hetkiä, ei pelkkää turhautumisen ja surun itkua. Muistatteko Babyn?

Baby on elämäni ensimmäinen tatuointikone, halpa kiinalainen möhkäle, joka painaa suhteellisen paljon. Baby on ensimmäinen askeleeni kohti unelmaani, tatuoijaa. Se on haaveammattini. Eilen Baby sai ystävän ja lajitoverin joka sai nimekseen Darling. (pahoittelen kuvan puuttumista, se otos on mystisesti kadonnut...)

Darling on kevyempi ja sillä on takana kolme tekelettä. Sen runko on hopeanvärinen, Babyn on messinginsävyinen ja sen runko on paljon jykevämpi. Haluaisin kaiverruttaa molempiin niiden nimet ja mahdollisesti tehdä saman seuraavillekin.

Jospa joulupukki toisi minulle hienon rotarykoneen, se olisi hienoa se! Mutta hienointa olisi että Elpu tervehtyisi. Toivotaan ennen kaikkea sitä.

torstai 7. toukokuuta 2015

You are so beautiful

Voi kuinka aika on taas juossut. Oli vappu ja Viikatteen loistokeikka Elvenpathin erinomaisessa seurassa, oli vauvarokko ennen sitä. Kohta on kesä ja se tarkoittaa juhlaa. Elpu, rakas aurinkoni, täyttää kaksi vuotta. Siitä on kohta kaksi vuotta kun sain pienen nyytin syliini ensimmäisen kerran, aurinko alkoi paistaa vähän ennen kuin pikkuinen tyttöni saapui maailmaan ja valaisi sen joka sopukan. (joo joo, tiedän, lässyti lää, mutta näin se vaan on, sori) Nyt tuo samainen nyytti puhuu, kävelee, juoksee, kiipeilee, nauraa hekottaa ja käyttää pelottavan hyvin iPadia. Hänestä tulee isosisko syksyllä. Onneksi Elpu vielä tykkää olla sylissä, äidin kainalossa ja "lukea" miljoonannen kerran samaa kuvakirjaa, laulattaa äidillään Tuiki tuiki tähtöstä. Sydän pakahtuu onnesta.

Mutta ne kemut. Menin Pinterestiin ja Googleen selaamaan. Apuah! Onhan se mahtavaa jos joku jaksaa nähdä vaivaa lastenjuhlien eteen, sehän on vaan hyvä juttu. Eteeni lävähtäneet kuvat loivat pientä ahdistusta, sillä suurimmassa osassa oli teemat ja koristelut oikein viimeisen päälle. Suorituspaineet? Check! 

Juhlien aikaan olen edelleen tukevasti raskaana ja olo voi olla aika halju välillä, joten minun pitäisi muistaa ottaa iisimmin. Silti haluan luoda rakkaalle lapselleni parhaat mahdolliset kekkerit kaikin puolin. Tiedän, ettei kemujen taso ole koristeista kiinni, vaan tarjottavista ja tunnelmasta, mutta ajattelin kuitenkin hankkia jotain systeemiä, kuten lippunauhan, ilmapalloja ja pom pomeja. Haluan värejä, sillä mielestäni ne sopivat ipanalle, aina hyväntuuliselle ja nauravaiselle terminaattorilleni, joka kiipeää sohvan selkänojalle vaikka se on kielletty. 

Tarjottavista ei ole vielä mitään hajua, asiaa vaikeuttaa muutama ruokarajoitus itseni ja vieraiden suunnalta, sekä vallitsevat sääolosuhteet elintarvikehygienian kannalta. 

Juhlat ovat erinomainen pakote ostaa pöytäliina. Ostin Marimekon Outletista Hacienda-kuosisen liinan, joka on aivan liian pitkä. Se täytyy siis lyhentää ja luultavasti saan siitä kaitaliinan tai jotain muuta jänskää. Ompelusormiani syyhyttää aivan mahdottomasti. Harmi kun taito puuttuu.

Saapa nähdä mitä tästä tulee... Ainakin säätäminen tulee olemaan huipussaan.

(kuva googlen kuvahausta)

torstai 2. huhtikuuta 2015

Hold me, back in your arms

Tämä ei ole aprillipilaa, tämä on enterorokko. Minulla ja Elpulla, jälkimmäinen alkaa jo toipua, minä vasta aloitan. (entero ei muuten ole kovin hyvä juttu raskauden aikana, kiva pikku stressi päällä siis)

Eli meidän pääsiäinen meni aivan penkin alle, tarkoitus oli ajella kotikonnuille morjenstamaan sukulaisia, mutta eihän tässä tilassa voi mennä! Noh, menee se pääsiäinen kotonakin, ei siinä, harmittaa vaan kun molemmissa päissä ehdittiin innostua, äitini on kasvattanut Elpulle rairuohoa ja suunnittelimme kaikenlaista kivaa (eli lapsi leikkii isovanhempiensa kanssa kun itse saan nukkua, jee).

Onneksi viikonloppuja tulee myöhemminkin ja matkaa kotikylään ei ole suunnattoman paljon, joten matkoihin ei mene kauaa, vain tunti suuntaansa. Pitäähän se uusi autokin käyttää näytillä jossain välissä.

Ensi viikolla on viimeinen rallytoko, tiedossa 10 merkin rata. Vähän niin kuin harjoituskisat. Ollaan varmasti Niiskun kanssa huonoimmat, käännös vasemmalle ei vaan luonnistu, johtunee Niiskun huonommasta silmästä. Koirallani on siis vasemmassa silmässä periytyvä silmävika eikä se näe sillä juuri mitään, joten tietyt liikkeet rallytokossa ovat hieman tavallista haasteellisimpia. Mutta koira tekee ilolla kanssani liikkeitä ja hapuilee merkiltä toiselle, se riittää, ei olla menossa kisoihin ainakaan tänä vuonna.

Vappuna on tiedossa jytinki ilta, sillä Elvenpath ja minä menemme Tähteen kuuntelemaan Viikatetta! Ou jeah! Toivotaan että Kaarle muistaa meidät (positiivisesti) eikä juokse tukka putkella karkuun, viimeksi oli niin älyttömän mukavaa. Sitä iltaa varten pitänee ostaa mekko, sillä kasvava maha vaatii tilaa. Omistan yhden mammamekon, mutta se sopii paremmin isommalle mahalle ja haluan liehuvamman mallin, etten paistu. Lähdetäänkö Elvenpath shoppailemaan jossain välissä?

Jospa nyt ihan ensin toipuisimme tästä enterosta.

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Hyvän päivän päälle nousee eilisen kuu

Huoh.

Eipä Strömsöä näy.

Meille muutti uusi kulkupeli. Uskollinen Volsku sai lähteä ja haikeudella hyvästelin sen Elpun kanssa. Uusi Uljas Musta seisoo nyt autokatoksessa säätä uhmaamassa, takaa voi lukea sanat Volvo ja V50. En ole kovin paljoa tehnyt tuttavuutta tämän uuden kapineen kanssa, kojelauta on outo, samoin polkimet, vaihdekeppi, avain. Virtalukkokin on ihan kummassa paikassa.
Noh, tämä uusi on sentään toiminut moitteetta. Opeliksini hieman koetteli männäviikolla, mutta on taas ajossa.

Mikä sitten vastustaa?
Meillä sairastetaan taas. TAAS. Eikä sen vähempää kuin enterorokkoa, joka ei varsinaisesti ole ihan hirmu hyvä juttu raskaana olevalle. Minä en sairasta. VIELÄ. Mutta Elpu kyllä. Pieni urhea Elpuni. Potilas nukkuu vieressäni, rakkuloita käsissään ja kurkku ilmeisesti kipeänä, sillä ruoka ei maistu. Lastenlääkäri antoi tuomioksi enteron, lääkkeeksi Panadolia tai Disperiniä, kylmää juotavaa ja syötävää, lepoa. Kyllä syö ihmistä katsoa omaa lastaan, joka on kipeänä eikä voikaan puhaltaa pöpöä pois, laittaa laastaria tai antaa parantavaa lääkettä. Voi vain ottaa syliin ja lohduttaa. (kyllä, itkettää ihan helvetisti)

Olen nyt tulilinjalla. Kurkku on kipeä, palelee ja heikottaa. Pessimistinä odotan rakkuloiden saapuvan. Kunpa vain pieni T2 jaksaisi taudin yli, jos sairastun.

Lopuksi vielä valtava osanotto Elvenpathin suureen suruun. Olet ajatuksissa, Hobitti.


torstai 19. maaliskuuta 2015

Ennen kuin tuuli kääntyy

Yksinhuoltajaviikko lähenee loppuaan, eikä taaskaan mennyt kuten Strömsössä. Maanantaina hain Elpun hoidosta, jolle oli päivän aikana tullut nuha ja lämpöä. Joten Elpu oli seuraavat pari päivää kotona, eilen tauti siirtyi myös minuun ja tässä istun nenäliinavuoren vieressä ja mietin miten hengitetään. Notta bingo.

Tänään Elpu meni hoitoon ja minä saan hetken huilata, tosin kotihommia on piiiitkä lista, joten saa nähdä saanko huilata ensinkään.

Yksinhuoltajaviikko on siis siksi päällä, kun armas aviomieheni otti ja luikki työmatkalle Savoon. Ei siinä mitään, tästä oltaisiin selvitty paljon paremmin, jos olisimme olleet ipanan kanssa terveenä. Mutta hengissä ollaan ja luultavasti siinä tilassa tullaan olemaan jatkossakin.

Onneksi olin niin fiksu kerrankin, että ostin tiistaina useamman päivän ruuat valmiiksi, helpottaa kummasti. Toki kauppa kutsuu sen verran että haen purkit maitoa ja tuoremehua, ynnä muuta pientä. Mutta ne suurimmat murheet on hoidettu, hyvä minä!

Tämä viikko on siis kulunut sairastaessa, on katsottu lastenohjelmia, syöty se mitä on voitu, pelleilty ja pötkötelty. Kyllä vaan lapsen paras paikka sairastaa on äidin kainalo, tämä on huomattu omassa lapsuudessa ja näemmä Elpu jatkaa samaa linjaa. Sehän sopii.

Mutta ihanaa kun on kevät (miinus kura ja katupöly), aurinko paistaa ja lumi sulaa. Kohta on ihana kesä.


perjantai 13. maaliskuuta 2015

You're so sweet

Olen vieläkin ihan pöllyssä lauantaista. Uskomaton ilta.



Viikko on muuten mennyt ihan jees, töissä on käyty ja töitäkin on tehty. Päänsäryt alkavat kiusata kun kevät painaa päälle ja valoa tunkee silmien täydeltä elimistöön. Pää ei vaan tykkää siitä aurinkolaseista huolimatta, joten saan hetken kärsiä ennen kuin totun. Argh.

Mutta ihanaa kun on valoisaa ja aurinko lämmittää kylmästä kankeita luitani. Harmi vaan ettei uskollinen Dick Tracy-poplarini, eli se kirkkaan keltainen takki, mahtunutkaan tänään mukavasti kiinni. Syy voi olla pahemmalta puoliskolta lainatussa paksuhkossa (ja täten hemmetin lämpimässä) neuleessa tai kasvusuuntaisessa vatsanseudussa. Lisäksi lihoin syksyn aikana kun välilevy meni repeämään. Vähän ehkä tympii.

Kyllä. Arvasitte oikein. Elpusta tulee isosisko tulevana syksynä eli paksuna ollaan taas. Viikkoja on kasassa kohta 13, joten Toukka 2 eli T2 on todellakin mukana matkassa. Maanantaina näimme potkijaisen ultrassa ja kaikki oli hyvin, liikettäkin oli yhtä paljon kuin Elpulla aikanaan.



Nyt vain odotetaan millainen kaveri putkahtaa maailmaan ja yritän selvitä näistä vaivoista, kuten ah niin ihanasta pahoinvoinnista. Yäk! Laskettu aika on tarkalleen 20.9. eli vielä on matkaa. Onneksi mitään ei juurikaan tarvitse ostaa, paitsi jos tulokas on poika. Sitten menisi vaatevarasto uusiksi, ei oikein tunnu kivalta ajatukselta pukea poikaa vaaleanpunaisiin kukkahörsötyksiin. Noh, katsotaan mitä ultrassa näkyy aikanaan.

Viikonloppuna olisi taas rallytokoa ja vieraitakin olisi tulossa. Tänään aloitin mörskän siivousta, tosin en jaksanutkaan imuroida. Veto pois ja päässä tuntuu olevan jonkinlainen teräase. Noh, jospa tämä helpottaisi pian, ainakin on mukavampi olla terveenä kuin mahatautisena hourimassa levottomia.



Tälle viikonlopulle toivon kunnon pitkiä yöunia, hyvää ruokaa, laatuaikaa, rentoutumista ja pahoinvoinnittomuutta. Etenkin pikät yhtäjaksoiset yöunet olisivat enemmän kuin ihanat. Viime viikon jäljiltä univelkaa on enemmän kuin aiemmin vaikka monta päivää meni sappinesteenkatkuisessa koomassa, mutta silti. Uni on kyllä ehdottomasti lääke parhaasta päästä.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Revontulimekko päällä tanssii

Ensiksi huonot uutiset.
Isotätini siirtyi sunnuntaina ajasta ikuisuuteen ja se surettaa minua kovasti.

Sekä, meillä sairastettiin lähes koko viime viikko mahatautia. Ensin kaatui Elpu, sitten minä ja lopulta mies. Tauti oli raju ja laihduttava, kuihduttava. Olemme vielä hengissä, luulisin. Laihduin jotain 3-4 kiloa, kouristelin ämpäri sylissä vessassa ja mietin että onpa jollain suuremmalla voimalla aika helvetin sairas huumorintaju.

Sitten ne hyvät.
Rallytoko alkoi kivasti ja Niisku osaa jotain liikkeitä, vielä tarvii treeniä, aika paljon itseasiassa.

Ja sitten se huikea ja uskomaton superhypermegawattiwau. Lauantain ansiosta mietin vähän väliä hallusinoinko koko illan mahataudin jälkimainingeissa, se oli vaan niin huikea.

Oltiin Elvenpathin kanssa rimpsalla, eli viihteellä, katsomassa näitä herroja:

(kuva: soundi.fi)

Eli Kaarle Viikate & Marko Haavisto yhtyeineen sekä lämppärinä El Supernaut! Ja kyllä, fanitan ihan hulluna mr. Viikatetta. Elvenpath aikoi pitää minut kurissa ja nuhteessa, etten joudu putkaan ja saa lähestymiskieltoa kiivettyäni lavalle lähentelemään. Olin kiltisti, minulla on todistajia eikä kaulapantaa, pakkopaitaa tai kuonokoppaa tarvittu, ettäs tiiätte.

Lämppäri ja itse pääesiintyjät olivat todella hyviä, aivan uskomattoman hieno keikka molemmilta. Itsellä sydän meinasi jättää muutaman lyönnin välistä ja veri pakeni päästä, kun Kaarle ilmestyi pariinkin otteeseen lähietäisyydelle ennen keikkaa. Onneksi Elvenpath oli järjissään ja talutti meikäläisen viilentymään ja paikkastrategiamme, eli niin lavan eteen kuin se on säädyllisesti mahdollista ja oikean kaverin eteen, onnistui yli odotusten. Sain nimittäin hetki sitten tietooni Kaarlen vilkuilleen meitä setin aikana ja minä pönttö luulin ettei meihin luotu silmäystäkään! 

Keikan jälkeen alkoi armoton nimmarinmetsästys ja ehkä aavistuksen maanisesti vaanimme uhrejamme mikseripöydän kulmalla. Saatiin nimmarit, yhteiskuvat ja jotain niin uskomatonta, että vieläkin ihmettelen. Meidät kutsuttiin Kaarlen toimesta bäkkärille! Auuuuh! Sielläpä me sitten istuttiin mieslössin keskuudessa puhumassa hauskoja ja hämäriä. (Spedejooga ja Tero mainittu!) Koko ajan mietin onko tämä totta, ollaanko me ihan oikeasti tässä, mun suuri idolini ja päiväuneni istuu muutaman sentin päässä minusta ja jauhaa schaibaa kuin oltaisiin vanhoja tuttuja. Nestemäisistä eväistä kieltäydyimme, kun ollaan absolutisteja, miehille maistui meidänkin edestä, omaa maksaa pakottaa erään putelin volttimäärä (37,5%), varmaan sammuisin pelkästä kyseisen aineen hajusta. Huh.

Yhdessä tuumin siirryimme baarin puolelle, siinä vaiheessa Elvenpath ja El Supernautin tuijottava basisti lähtivät vuoroillaan kotiin. Niinpä hengailin loppuillan Kaarlen ja Antti "Ana" Kukkolan kanssa. Baari oli täynnä jos jonkinlaista timmiä kaunotarta, mutta hobitti ja porukan pömppömahaisin amatsoni pääsivät bäkkärille ja hengailemaan starojen kanssa. Vähän niin kun voisi sanoa että voi hyvänen aika.

Voitte varmaan kuvitella että olen vieläkin ihan pöllyssä ja euforiassa, vaikka surettaakin isotädin poismeno, joka oli odotettavissa, mutta silti.

Valtavan suuret kiitokset siis Elvenpath, Kaarle, Marko, Kepa, Ana ja The Supernaut unohtumattomasta illasta, tämä uusitaan!

torstai 15. tammikuuta 2015

Here's to another day closer to death

Olen nyt virallisesti 30-vuotias. Sen kunniaksi olen kuumeen ja kurkkukivun kynsissä. Voi olla angiina. Jee. Eli vietän aikaa enimmäkseen peiton alla ja mietin parempia aikoja. Jospa tämä ei olisi kovin pitkä tauti ja olisin kohta oma itseni.

Kakkua saanen viikonloppuna. Nam. Kunhan leipoisin eka.



Synttärilahjatoiveeni ovat samat kuten joka vuosi, poni, pallomeri ja uusi tatuointi. En luultavasti saa mitään niistä tänäkään vuonna, tsöh. Noh, paras lahja on olla rakkaiden ihmisten sekä eläinten ympäröimä ja suht koht terveenä vielä. Olen minä sentään saanut yhden lahjan, Polar H7-sykevyön Loopin kaveriksi. Ne juttelevat. Ehkä Loop tajuaa miten paljon rehkin kuntosalilla painopinkkojen ääressä, vaikka en heilukaan kuin heinämies. EF Danza oli Loopin mieleen, kun se on tanssillinen tunti, joka tosiaan on yhtä hyppimistä ja heilumista. Mutta katsotaan mitä tämä uusi parivaljakko tuumaa kuntosalihommista, kunhan tästä tervehdyn.

Pitäisiköhän minun nyt kehittää ikäkriisi? Heittää nahkahousut nurkkaan ja pukeutua aikuisemmin? PAH! Ei pelkoa, vain rusetit hiuksissa jätän vähemmälle, muuten jatkan samaan malliin. En tunne kriisiä lainkaan, mikä tässä on ollessa. Toki on hieman jännittynyt olo, kun on taas täyttänyt pyöreitä ja nyt pitäisi alkaa olla aikuinen, mitä se lieneekään. Toisaalta, kun on pienen lapsen äiti, voi joskus heittäytyä ihan kakaraksi.

Ehkä voisin asettaa tavotteita alkavan uuden iällisen vuosikymmenen suhteen. Miten olisi rautainen ja timmi kroppa? Kokonaisvaltainen onni ja hyvinvointi (on muuten ihan helkkarin epämääräinen juttu)? Vakituinen työpaikka? (joo ei ole ei, vielä) Rouvatukka? (NEVER)

Ajattelin pitää juhlavuoden. Olen sen ansainnut.


sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Seisoo vahvasti jaloillaan

Tätä päivää en uskonut näkeväni, Hel Looks inspiroi minua. Ehkä pitäisi mennä hoitoon.

Minusta on aina ollut semisti hauskaa selata mainittua sivustoa, mutta aika moni niistä asukokonaisuuksista on vähintäänkin kyseenalaisia. Mutta silmiini pisti tänään yksi asia, moni kuvatuista oli hankkinut vaatteensa kirpparilta tai muualta. Eli second handia. Loistavaa, sanon minä. Todellakin haluaisin ostaa enemmän vaaatteita kirpputoreilta, alennusmyynneistä tai ihan vaan tehdä itse (osaaminen on sitten toinen juttu...).

Alennusmyynneistä puheenollen... Kävin Ideaparkissa Elvenpathin ja Elpun kanssa. Oli tosi kivaa, vaikka työvaatteita ei löytynyt (no okei, yksi paita, mutta se ei ollut alessa, joten sinne jäi). Löytyi sen sijaan yksi keikalle sopiva sifonkisäkki, kasa Vareksia (niitä pokkareita) sekä hatut tyttärelle ja äidille. Elpulle kimaltava vaaleanpunainen karvalakki, jossa hyppelee Hello Kitty ja minulle musta leveälierinen huopalätsä. Olen nyt trés chic. Not.

Lisäksi Elpu sai Elvenpathin tekemät mustat villasukat valkoisilla kalloilla (kiitos niistä, ne on niiiiin ihanat!) ja minä ylisiistejä koruja, kuten nallekaulakorun (jonka Elpu nappasi itselleen ja kulki ympäriinsä hyvin tärkeänä hokien "jajje, jajje" eli nalle, nalle). Purrr. Toivottavasti antamastani myöhäisjoululahjasta on iloa, Elvenpath!



Mutta siis. Se Hel Looks. En aio pukeutua pimeässä kirkuviin kasariluomuksiin ja olla vielä pultsarin näköinen variksenpelätin, mutta persoonallisuutta voisin tuoda vaatekaappiinii (no hei, ostin sen hatun ja aion käyttää sitä julkisella paikalla vapaaehtoisesti) ja sen myötä pukeutumiseeni. Aloin pohtia myös omaa tyyliäni ja sen kulmakiviä, osasia ja kaikkea vastaavaa. Niinpä, aion kertoa teille ja katsotaan parin vuoden päästä ovatko ajatukseni samoja...



Vaatekaappini on sekalainen kaaos eri paikoista hankittuja vaatteita, eniten kamppeita taitaa olla Henkalta. Samoin myös koruja olen ostanut sieltä, kun sulovilenisti halvalla sai. Alusvaatteissa luottoliikkeeni on ollut Seppälä, mutta alan liivien suhteen kallistua Changen suuntaan. Merkillä ei minulle ole väliä, jos vaate miellyttää kaikin tavoin. Väreissä musta on suosikkini, kuten arvata saattaa. Eniten käytän farkkuja, jotka tuppaavat olemaan sinisiä. Varsinaisia ikoneja minulla ei ole, toki Tarja Turunen, Dita von Teese ynnä muut ovat tyrmäävän upeita naisia ja tyylissään vertaa vailla, mutta en voi sanoa omaavani varsinaista esikuvaa kuitenkaan. Minua inspiroi kaikki, tv-sarjat, kirjat, musiikki, elokuvat, muut ihmiset, vuodenaika... Joskus minua on tituleerattu kameleontiksi, sillä tyylini vaihtelee laidasta laitaan. Kuitenkaan pinkkiä velourista oloasua en aio laittaa päälleni, en todellakaan. Muutenkin karsastan vaaleanpunaista ja kuuluisaa white trash-suuntaa. Tekorusketus on myös sellainen mitä kavahdan. Hyi. Turkiksia en myöskään laita päälleni vaikka mikä olisi. Tässä kohtaa olen kaksinaismoralisti, sillä käytän nahkaa ja pidän siitä. Turkiksia vastustan epäeettisyyden vuoksi, eläinten olot ovat karmeat ja loppu vielä pahempi, eläin tapetaan vain karvansa vuoksi ja loput syötetään sen lajitovereille. Nahan kohdalla oletettavasti eläin on kasvatettu ruuaksi ja siitä käytetään paljon enemmän ja sen olot ovat ainakin vähän paremmat kuin minkkisupikettuparalla. Tästä aiheesta voisin mouhota koko päivän, mutta hillitsen itseni ja pysyn aiheessa.

Haluaisin ostaa enemmän vaatteita kirpputoreilta ja tehdä itse (vielä jos kankaatkin löytyisi kirpparilta, niin wuhuu), sillä minua sylettää vaatteiden laatu nykyään. Kyllä, olen edelleen käärmeissäni siitä raitapaidasta, mistä kirjoitin aiemmin.

Pukeutumisellani haluan tuoda esiin persoonaani, mieltymyksiäni ilman turhaa ryppyotsaisuutta. Koska minulla on lapsi ja lemmikkejä, täytyy ottaa huomioon materiaalit ja käytännöllisyys. En voisi olla muutenkaan vaatteessa joka ei tunnu hyvältä fyysisesti tai henkisesti. Keikkavaatteissa eivät kaikki säännöt päde, sillä silloin pitää olla näyttävä sopivassa suhteessa ja lavalla on melkein aina helkkarin kuuma, eli hiki tulee väistämättä. En käytä keikkavaatteita töissä, ainakaan kokonaisuuksina. Ulkokuori muuttuu, mutta ihminen siellä sisällä on sama. Tosin lavalla olen paljon räväkämpi ja puheliaampi, mutta se on osa esitystä. Lavallakaan en suostu olemaan missä tahansa.

Työvaatteissa olen konservatiivisempi ja käytän hyvinkin tavallisia vaatteita, eli jätän pääkallot ja nahkahousut kotiin. Niiden paikka ei ole töissä, ainakaan oma työpaikkani ei tunnu niille sopivalta. Ja muutenkin on kiva pukeutua eri tavoin. Hauskaa roolileikkiä tavallaan, töissä olen siisti asiakaspalvelija, lavalla räyhärokkari, kotona farkuissa kulkeva mutsi ja salilla hikoileva pyllerö. Toki olen aina oma itseni, en esitä olevani joku toinen, mutta ulkoasuni viestii varmasti jotain siitä tilanteesta missä olen. Ymmärrätte varmaan mitä haen.



Huh. Onpa tullut tekstiä. Jätetään toisellekin kertaa jotain. Olen nyt niin inspiroitunut, että laittanen asuideoita jonnekin ylös. Jei!

lauantai 3. tammikuuta 2015

Ei siis Heka!

Oletteko muuten huomanneet blogipostausten otsikoissa jotain jännää? Kyllä, ne ovat useimmiten laulujen sanoja. Pointsit jos tunnistitte biisit ilman googlausta.

Ajatusoksentaminen vaatii tänään tämmöisen postauksen, joten pitäkäähän kiinni.

Ekaksi ärsytys, koti on kuin pommin jäljiltä ja tänään mukamas siivoan (ja kiroilen samalla kuin merimies). Imen sisustuksellista inspiraatiota blogeista ja toivon mukaan saan jotain aikaankin. Meille muutti suunnattoman kaunis musta keinutuoli anoppilasta, se majailee yläaulassa ja on vissiin aika vanha, sekä vaatii hieman liimaa. Lisäksi ostin Sen Hyllyn, eli String Pocketin valkoisena. Joululahja minulta minulle, tai jotain.

Ilman maalia ja tapettia ei tästä mörskästä tietenkään saa julkaisukelpoisen kaunista, mutta jos pieni raivosiivoaminen auttaisi pahimpaan kaaokseen. Yläkertaan pitäisi tehdä useamman toiminnon yhdistävä tila ja parista huoneesta voisi raivata vaatekaaosta. Yläkerralla ei sinänsä ole kiire, koska siellä ei paljoakaan oleilla tällä hetkellä, joten sen kanssa voi edetä hyvinkin rauhallisesti. Mutta ne vaatevuoret...

Niistä poikii seuraava ärsytys, joka tavallaan liittyy ensimmäiseen. Eli ne helkkarin vaatekasat, jotka vaan ovat ja kasvavat, mutta kuitenkin vaatehuoneessa on samanlainen maailmanlopunmeininki kuin muualla. ARGH! Eli ei riitä pelkkä vaatevuorten läpikäyminen, vaan myös vaatehuoneessa täytyy tehdä "jotain". Huokaan jo etukäteen erittäin raskaasti. Siihen urakkaan tarvitaan aimo annos sopivaa kiukkua, fiilistä ja paljon hyvää musiikkia. Olen myös tutustunut kapselivaatekkaappiajatteluun, kerron siitä kohta.

Joudun myös hieman syömään sanojani. En aio alkaa laihdutuskuurille, vaikka kilojen karistaminen tekisi taatusti hyvää. Mielummin pyrin syömään terveellisemmin ja liikkumaan enemmän. Kun kerta ranteessa kiikkuu se aktiivisuusranneke. Pakko tehdä jotain että selkä pysyy kunnossa (kuten loputkin tästä ruhosta) ja näytän joku kaunis päivä helvetin hyvältä. Mutta en todellakaan ala millekään kuurille! Ei siis tätä, jos vaan mahdollista:



Huh. Jospa siirryttäisiin mukavampiin asioihin? Aloitetaan vaikka siitä kapselivaatekaapista. Sama ajatus kuin 33-haasteessa, eli käytössä vain rajattu määrä vaatteita, jolla mennään tietty aika. Siihen ei lasketa urheiluvaatteita, alusasuja eikä sukkia tai kotiverkkareita. Itse en myöskään laskisi keikkavaatteita, kun ne ovat sen verran omanlaisiaan. Ajatus on aika hauska, auttaisko se oman vaatekaaoksen hallinnassa? Ainakin voisi taas käydä läpi niitä kamppeita ja jatkossa olla hyvinkin kriittinen siitä mitä tarvitsee. Ostin muuten uusia vaatteita alennusmyynneistä ja luultavasti ostan lisää... Anteeksi pankkitilini.

Siitäpä päästään tämän vuoden tavoitteeseeni, en nimittäin aio ostaa yhtäkään täysihintaista vaatetta vaatekaupoista. Ostan tarvittaessa kirpparilta, alennusmyynneistä sun muista, mutta ei ilman huutavaa tarvetta yhtäkään normaalihintaista uutta vaatetta! (huomenna aleshoppailemaan Elvenpathin kanssa Ideaparkkiin, anteeksi jälleen pankkitilini)

Voisinpa siis paneutua joku sopiva hetki lähitulevaisuudessa vaatekaappiini ja miettiä tuota kapselihommaa. Se voisi olla hyvä apu kaaoksen selvittämisessä.

Miten on, teittekö lupauksia alkaneelle vuodelle?