maanantai 25. huhtikuuta 2011

On niin helppoo olla onnellinen.

Ei uskoisi että olen lähes parantumaton pessimisti.

Haluan nauttia tästä tunteesta mahdollisimman kattavasti, sillä monta vuotta elin jatkuvassa surussa ja epätoivossa. Nyt olen löytänyt jonkinlaisen rauhan itseni kanssa.

Sain jopa vasemman "pottuvarpaani" nousemaan. Siis se, joka hermopinteen takia oli tyystin lamaantunut hermopinteen vuoksi. Vielä se ei ponnahda samalle tasolle oikean varpaan kanssa, mutta ei ole sekään ihme enää kovin kaukana. Mukava huomata että alan toipua.
Vielä kun saisin jo vuosia vaivanneen nilkkani kuntoon. Alan epäillä entistä enemmän rasitusmurtumaa (vai mikä se nyt onkaan). Jospa sekin paranisi ilman suunnattomia operointeja.

Pääsiäinen alppimajassa on mennyt kotihommia tehdessä, siivous aloitettu ja tein suuren urotyön raivaamalla keittiön. Ihanaa saada aikaan yhtä sun toista. Keittiössä ei siis ole laisinkaan yläkaappeja, vaan avohyllyjä. Epäjärjestys hyppää toisin sanoen suoraan silmille. Joten, viimein, nousin tuolille ja kävin läpi hyllyjä yksi kerrallaan. Tosin astiapuolelle en kajonnut, vaan keskityin tiukasti kuivaruokiin ja mausteisiin. Jos saan vielä alakerran vierashuoneen raivattua, niin olen ansainnut mitalin. Siellä vaanii iso kasa pyykkejä. Inssi suunnitteli vaihtavansa autoon, Volskuun, renkaat. Luultavasti pihalle eksyy myös koira ja ainakin yksi kissa. Naksu on nimittäin osoittanut suurta kiinnostusta ulkoilua kohtaan.

Parasta tässä pääsiäisessä on ollut tärkeiden ihmisten kanssa vietetty aika. Inssin kanssa olemme saunoneet, käyneet kaupungilla ja peräti pyöräilemässä Mammi-koiran kanssa. Erittäin rentouttavaa! Harmi vaan, että syksyllä joku pitkäkyntinen vei rakkaan mummopyöräni ja sen jälkeen menopeliä ei ole näkynyt. Rullailin siis Inssin pyörällä ja Inssi talon edellisen asukkaan fillarilla. Nyt on muuten takamus kipeä, miesten pyörissä kun on niin kapeat ja kovat satulat, auts! Kivaa oli silti ajella yhdessä iltalenkillä, ensi kerralla pitää ottaa kuvia, jos käymme taas venesatamassa. Ei uskoisi että asumme melkein merenrannassa, vaikka lokit kaartelevatkin talomme yllä.

Edellinen asukas jätti meille myös ruohonleikkurin, puutarhapöydän, arkkupakastimen, rottinkisen koiranpedin ja kasan mattoja. Varmasti muutakin. Olemme niistä kiitollisia, erityisesti pihalla kököttävä rulla verkkoaitaa tulee tarpeeseen. Saapa nähdä millaisen pihan saamme avokkini kanssa aikaan!

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Tänään on jälleen hyvä päivä.


Minä olen onnellinen.
Tänään huomasin sen taas. Olen löytänyt tieni pimeydestä valoon, kaikki on nyt hyvin. Tai no, ainakin melkein. Juuri nyt, tässä hetkessä, on hyvä olla.

Pääsiäistä on vietetty kotipuolessa yhden yön verran, muuten olemme jumittuneet Inssin kanssa kotiin. Ihanaa viettää aikaa oman rakkaan kanssa, tekemällä ihan tavallisia juttuja yhdessä. Olen aina tykännyt käydä kaupassa Inssin kanssa, muista paikoista puhumattakaan. 1,5 vuoden tauon jälkeen eksyin jopa kampaajalle! Istuin penkissä pitkän tovin ja melkoinen läjä hiuksia jäi kampaamon lattialle. Nyt minulla on aiemmin tummanruskeaksi värjätty Joan Jett-henkinen tukka. Tykkään ja paljon. Piristi minua ihan suunnattomasti. Ehkä voisin käydä kampaajalla useammin.

5 rullaa tapettia lojuu edelleen ruokasalissa odottamassa pääsyä seinälle. Remontti piti aloittaa tammikuussa ja ohhoh, sitä aloitusta odotetaan edelleen. Sentään uusia huonekaluja sun muita on hankittu. Onneksi meillä on loppuelämä aikaa. Pihakin pitää laittaa. Menin nimittäin ostamaan kukkasipuleita. Minä, anti-viherpeukalo! Minusta on siis hyvää vauhtia tulossa emäntä (TM).

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Uraputkessa!


Ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa takana, hyvin on mennyt. Vielä on paljon opittavaa ja päässä on lievä informaatioähky. Toiveena olisi osata hommat ensi kuun loppuun mennessä, että voisin työskennellä itsenäisesti. Juuri nyt ajatus tuntuu tyystin mahdottomalta. Kai minä opin.

Pidän työstäni ja työkaverit ovat olleet todella mukavia. On suuri ihme että olen jaksanut 8h päiviä, ne olivat vielä viime syksynä täysin mahdoton ajatus. Mutta nyt tilanne on eri, olen jaksanut ja energiaa on jäänyt vielä pikkuisen. Toki ensimmäiset viikot ovat raskaita uudessa paikassa, mutta ottaen huomioon miten väsynyt olen ollut aiemmin pitkien päivien jäljiltä...

torstai 14. huhtikuuta 2011

Minustako tullut on, aikuinen?


Minua jännittää. Vieläpä monella tapaa yhtä aikaa. Elämässäni on tapahtunut niin paljon kaikkea ettei tällaisen pienen tyttölapsen pää enää pysy mukana. Pari päivää olen viettänyt kissojen kanssa sohvannurkassa peiton alla, silmät ihmetyksestä suurina ja koittanut sisäistää viime aikaisia juttuja.

Elämäni on nimittäin heittänyt kuperkeikkaa viimeisen puolen vuoden aikana. Kun aloitin tätä blogia, olin sinkkuna ja pohdiskelin tulevaisuuttani, ostaisinko asunnon, minne hakisin töihin jne. Vaan kuinkas kävikään, tässä sitä asutaan omakotitaloa avopuolison kanssa, josta pitäisi joskus tulevaisuudessa leipoa avIopuoliso. Sormessa kiiltelee titaaninen kihla, kaapissa on uusia vaatteita kun olen laihtunut niin paljon. Olen viimein päässyt toteuttamaan unelmaani laulamisesta ja nyt paljastuu yksi jännittämisen syy (ja kaikkein voimakkaimman jännäämisen aiheuttaja). Pukkaa nimittäin keikkaa. Vaikka olenkin todella innoissani "tosi toimista", vatsassa kouraisee lähes paniikinomaisesti. Ei uskoisi etten ole koskaan aiemmin jännittänyt esiintymisiä etukäteen, vasta hetkeä ennen yleisön eteen astelua on tuntunut perhosia vatsassa. Huh. Taas kouraisee kun ajattelenkin miten lähellä ensimmäinen keikka onkaan. Kääk. Pelkään että mokaan ja siksi jännitän.

Toinen jännitys, joka on huomattavasti lievempi, onkin aiheuttanut sohvalla ihmettelyä ja lähipiirissä riemunkiljahduksia. Ei, en ole raskaana. Minä sain töitä. Minusta tulee omien sanojeni mukaan it-aspa. Ei ihan sitä mitä varten olen istunut koulussa, mutta varmasti mielenkiintoista ja uskon viihtyväni hyvin uusissa kuvioissa. Tämä jännitys on samaa luokkaa kuin odottaisi ensimmäistä koulupäivää. Hyvästi siis opiskelijaelämä, tennarit ja huppari, tervemenoa uraputkeen! Töihin varmasti saisi mennä tennareissa ja hupparissa, mutta jätän ne mielummin vapaa-ajalle. Ei pelkoa, en ole ostamassa pukua, mitä hittoa minä sillä tekisin kun en ole tuulisella huipulla tulevassa työpaikassani. Pää kuhisee ajatuksia työkamppeiden suhteen, tiedä ovatko ne kuitenkaan toteutuskelpoisia. Se jää nähtäväksi.

Työpaikan kunniaksi sain Inssiltä hienon mukin jossa lukee Myrkkyä! ja tekstin yläpuolella on tietty asiaan kuuluva varoitusmerkki. Minä kun niin halusin pääkallomukin ja nyt sen sain, kyllä kelpaa!

Huomenna aion tupeerata itselleni irokeesin illaksi, sillä suunnistan Inssin kanssa Teatrialle kuuntelemaan näitä herroja:

Eli suursuosikkini Sonata Arctica! Olen odottanut keikkaa tosi paljon ja kuulemma bändikavereitakin on tulossa paikalle. Mikäs sen mukavampaa. Toivotaan että pojat soittavat lempibiisini Replica 2006:n.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Gimme!

Pllaaah.
Olen väsynyt. Todella väsynyt, haukottelen kohta leukani sijoiltaan. Sitä se viikonloppureissailu teettää. Kävimme Inssin kanssa visiitilla vanhempieni luona, meitä oli odotettu kovasti. Samoin itse olin toivonut jo jonkun aikaa että pääsen kotipuoleen. Mukava reissu taas kerran, kotiin on aina hyvä mennä. Toki oma alppimajamme on myös minulle tärkeä ja turvallinen paikka, vaikkakin estetiikaltaan aika... Vajaa. Yksi kissoistamme on ilmaissut tyytymättömyytensä yläkerran tapettiin kiskaisemalla siitä suikaleen irti. Onhan se melko tylsä, myönnetään. Ollapa sitä rahaa niin pistäisin kämpän uuteen uskoon heti paikalla. Harmikseni olen unohtanut osan suuresta sisustussuunnitelmasta (TM).

Tulevaisuudessa minua saattaa odottaa uusi ura "it-aspana". Huomenna käyn kokeilemassa käytännön taitojani ja tutustumassa firman tuotteeseen. Kuulemma mielellään minut palkkaisivat ja nähtävästi olen saanut jalkani oven väliin. Hiukan jännittää, sillä en ole kovin hyvä teknisten laitteiden parissa omasta mielestäni. Toivottavasti kaikki menee hyvin, sain töitä tai en. Kaikella on tarkoituksensa. Koskaan ei tiedä mitä on tulossa.

Juhliakseni puolessa vuodessa tiputettua kahtakymmentä kiloa, haluaisin uusia vaatteita, uuden tatuoinnin. Napakorun olen luvannut itselleni heti kun saan tuon pömppövatsan pois. Inssihän ei ymmärrä viehätystäni tatuointeihin, lävistyksiin ja pvc-vaatteisiin. Enkä ole edes kiinnostunut sadomasokismistä. Hui.

Onneksi tiistaina on bänditreenit ja unohdan muun maailman 2,5 tunniksi. Miten rakastankaan laulamista!




Voi miten ihailenkaan tuota naista! Mulla on muuten samanlainen langallinen mikki, jeejee. Ainakin samaa näköä tuossa on suhteessa omaan kapulaani. Ollapa itsekin kaunis ja lahjakas, suoraan sanoen lumoava. Tarvitsen varmuutta lauluun, väriä ääneen. Haluan oppia kanavoimaan sen tunteen ääneeni mikä minut valtaa kun laulan, enkä aina jännittää ja huutaa mikkiin. Harjoituksen puutetta, totta kai. Kyllä minä vielä opin, toivottavasti.