tiistai 31. toukokuuta 2016

Koti

Olin lasten ja koiraosaston kanssa loisimassa kotikonnuillani. Oli ihana nähdä rakkaita ja vain olla, muhia nostalgialiemessä. Sillä kotona aika hieman pysähtyy. Moni nurkka on aavistuksen rempallaan, kukkapenkissä saattaa havaita pientä villiintymistä, mutta se on ihana paikka kaikkinensa. Sinne on aina hyvä tulla. Viikon aikana kannoin liiteristä saunapuita, heilutin kerran kirvestä samaisia puita pilkkoessa, ulkoilin (tosin Elpu olisi ollut takapihalla koko ajan, varmaan yötkin), söin herkkuruokia (lue: pottumuusia ja mansikkasoppaa), nukuin siskonpedissä lasten kanssa vanhan huoneeni lattialla, kävin isovanhemmillani, saunoin...

Liiterin ovi on vähän maalin tarpeessa

Mansikkasoppaa Tiimarin murokulhosta (tämä on tosin veljeni, omani on kirkuvan pinkki) ja Sorsakosken lusikalla. Kerma puuttuu.

Salaattilounas, paljon avokadoa ja meidän hääjuhliin (eli minun ja Inssin) ostettu lautanen.


Kotona mieleen tulvii aina kasapäin muistoja. Olin 11-vuotias kun vanhempani ostivat talon ja muutimme siihen hieman sen jälkeen kun täytin 12 (eli noin 2kk myöhemmin), talo kun vaati ensin täyden pintaremontin. Muistan siis ensihetket uudessa kodissa aika hyvin, ensin minua hieman suututti muuttaa pois vanhasta rivitalokodista toiselle puolelle kaupunkia täysin uusiin kuvioihin, kun vanhoille kulmille jäi liuta kavereita ja muistoja sitäkin enemmän. Mutta eipä aikaakaan kun tykästyin uuteen kotiin ja sain uusia kavereita sun muuta. Ilma on siellä puhtaampi kuin vanhassa paikassa, eikä teräskeloja kuljettava tavarajuna kolkuttele melkein takapihan poikki (se meteli on muuten ihan järkyttävä). Eivätkä muistot katoa minnekään, ne säilyvät mielessä aina.

Kotona mietiskelin miltä tuntuisi taas asua siellä. Olisiko olo erilainen jos kirjani olisivat taas siinä osoitteessa? Työtä olisi taatusti, kun tosiaan moni nurkka kaipaa maalia ja polttopuut kirvestä aina välillä, pihatöistä puhumattakaan. Enkä ole eroamassa miehestäni jos sitä mietitte, kunhan pohdin olisiko elämä lapsuudenkodissa aikuisena erilaista, etenkin jos vanhemmat jakaisivat kanssani sen huushollin. Haasteensa olisi sielläkin, ihan varmasti.

Äidin ja isän Muru-koira näki jotain

Noh, onneksi kotiin pääsee aina eikä se ole enää satojen kilometrien päässä. Vain tunti ajoa ja perillä ollaan. Silloin kun paha ikävä iskee, otan puhelimen kouraan ja soitan, eli aika usein. Vaikka itse talo onkin minulle rakas, ei se silti ole mitään jos siellä ei ole minulle rakkaita ihmisiä ja eläimiä.