maanantai 21. maaliskuuta 2011

En vain osaa

Olen laiskistunut blogin kanssa ihan liikaakin, joten kerrotaanpa nyt mitä meille kuuluu.

Jalat kantavat viimein, lääkekänni on edelleen päällä, mutta jaksanpa kävellä noin kilometrin ainakin, ellei peräti enemmänkin. Hermopinne paljastaa olemassa olonsa silloin kun koitan nostaa vasenta pottuvarvastani. Ei meinaan nouse. Ei sitten yhtään vaikka pinnistelisi naama kirkkaan sinipunaisena ja kirkuisi kuin apina. Kuntoutumista on siis tapahtunut, joskus ollaan vielä kipeitä ja jalkakin menee lötköksi, mutta parempaa kohti koko ajan.

Viime aikoina meillä on sisustettu, on ostettu uusia huonekaluja, tapettia (muutama siemenpussi sekä kukkasipuli) ja rymsteerattu. Yläkerran aulaan muodostui treenitila meille muusikonretkuille. Inssi-parka on potenut nyt muutaman päivän todella ärhäkkää flunssaa ja rakkaani on ollut välillä ihan pihalla maailman menosta. Toivottavasti tauti ei ole tarttuvaa sorttia ja muru pääsee siitä pian terveiden kirjoihin tiluttamaan kitaraa yläkertaan.

HomoÄmmä muisti minua katalogeilla, ja koska olen nyt sen 17kg kevyempi niin palkitsin itseni vaatteilla. Ah! Jospa ne piristäisivät (ja tulevat bändihommat, mutta ei puhuta vielä niistä) minua väsynyttä, sillä kolmiolääkkeet joita selän takia joudun puputtamaan, väsyttävät ihan pirusti ja olen jatkuvasti unten mailla. Lastenlaulussahan sanotaan että uni paras lääke on, siitä nauttikaamme, mutta taitaa olla kyse eri vaivoista. Hrmph.

Tälle päivää en enää jaksa treenailla biisejä, joista peräti yksi meni ihan ookoo, huomenna on treenit ja ennen niitä olisi hyvä herätellä noita äänihuulia. Olen ihan sairaalloisen itsekriittinen, aina mollaamassa omaa suoritustani ja varsinkin näissä lauluhommissa olen koko ajan vinkumassa että menipä päin persettä, ei pysy nuotissa ja vinkuvonku. Kai sitä pitäisi yrittää olla armollinen itselleen, mutta se ei tapahdu hetkessä. Ei myöskään se, että oppisin joku kaunis päivä laulamaan, Tsöh!

tiistai 1. maaliskuuta 2011

Ei, ei näin!

Muistatte varmaan selkävaivani? It's back and twice as ugly!

Siitä on nyt viikko. Kaikki alkoi taas kerran oudolla jumituksella ja sunnuntaina aivastin (kyllä, aivastin), selkä sanoi KRUTS! Meinasi rakas viholliseni, läppärini Riesa, lentää kaaressa lattialle kun kipu iski. Ei kait siinä, kipulääkettä nassuun ja toivomaan parasta.

Se tapahtui tiistai-keskiviikko yönä. Käänsin kylkeä ja: KRRRRUUUTTTTSSS!! Kipulääkettä naamaan, joka ei auttanut. Lopulta kurvailin ambulanssin kyydissä päivystykseen ja siellä sain ihanat kolme piikkiä kipulääkettä joista yksi peräti tehosi. Morfiini on ystävä. Diagnoosi? Välilevyn pullistuma, kaksi repeämää ja paha hermopinne. Pelkäsin sen 7 tunnin reissun aikana että joudun leikkuupöydälle, kun vasen jalkani oli lähes halvaantunut. Ei se vieläkään ole täysin kunnossa, tuntoaisti on kahvilla ja lihasvoima lomalla. Olen siis taas tiukassa valvonnassa Inssin suunnalta, liikkuminen sallittu mieluiten pieninä annoksina kerrallaan ja Inssin haukankatseen alla. Lisäksi lepoa ja hurjia lääkkeitä, olen ollut nyt viikon "kännissä" niiden takia, minä absolutisti!

Onneksi jalka kantaa jo näin viikkoa myöhemmin. Melkein kävelen normaalisti. Edelleen tosin täytyy pitää "känni päällä", sillä hermosäryn iskiessä ovat vitsit vähissä. Juuri tuona kohtalokkaana yönä tuuperruin ensihoitajien käsiin ja taisin ennen heidän saapumistaankin olla hetken vintti pimeänä. Ottaako päähän? No todellakin! Minua kyrsii tapella tämän saakelin selän kanssa, ja aionkin pistää tälle kampoihin. Pystynhän kävelemään huimat 20 metriä ennen kuin väsymys iskee.