Katson tässä samalla synttärilahjaksi saatua Iron Maiden Flight 666 dvd:tä. Kova meno pojilla ja keikoilla on väkeä kuin muurahaisia. Vähän eri hommaa kuin meidän harrastemuusikoiden näpertely, ei siinä olisin iloinen jos saisin esiintyä vastaavan kokoiselle yleisölle kuin kuvassa ja popula olisi vielä ihan pähkinöinä. Ehkä joskus, ei voi tietää. Onhan meillä jo huimat 270 fania lärvikirjassa, vetää sekin hiljaiseksi ja nöyräksi. Varsinkin kun tietää, että minulla on omia faneja, jotka ovat nähneet (lähes) jokaisen keikan millä olen ollut ja eräs fani muistaa aina tulla setin jälkeen puristamaan kättä ja sanomaan jotain positiivista.
Mitä kuuluu meidän amatööriharrastajamuusikoiden arkeen bändihommien osalta? Emme vietä tien päällä puolta vuotta kerrallaan, vaan keikkoihin tuhrautuu kerrallaan pari päivää, matkaamme omilla autoillamme emmekä busseilla tai lentokoneilla. Treenaamme noin kerran viikossa koko porukalla, joskus on taukoa ja jokainen treenaa tykönään omaa osaansa. Koska olen lead-kitaristin avovaimo, treenaamme yhdessä. Tosin äänenhuollon jutut, lämmittelyt ynnä muut vähemmän viisaan näköiset toiminnot haluan tehdä ihan yksin. Sulkeudun vaikka vessaan. Pokka pettää muuten, eikä hommasta tule mitään. Treenit nauhoitetaan lähes aina, aluksi inhosin kuulla omaa ääntäni, mutta nyt olen tottunut siihen. Nauhalta voi kuunnella miten biisit oikeasti sujuvat ja miettiä mitä kannattaa hioa. Oma ääneni on kehittynyt tänä aikana huimasti, sitä on käytetty, treenattu, rääkätty ja sen rajoja on koeteltu. Uskomattominta on, että minua, pientä pohjoispohjanmaan tyttölasta, on verrattu itse sumutorvi Bruce Dickinsoniin. Kuulemma huudan melkein yhtä lujaa. Se on suuri kunnia.
Keikkapäivistä olenkin puhunut. Ennen keikkaa on treenattu tuntikausia hikisen treeniksen uumenissa, settilistaa on kasattu yön myöhäisinä tunteina. Kun se taikapäivä koittaa, lähtee autoletka treenikämpältä matkaan mukanaan roinaa ja rompetta. Soundcheckissä pääosassa on odottelu, joskus se vie tunteja. Äkkiä se on ohi, autoletka hajoaa omille teilleen. Vasta silloin vaihdan vaatteet, laitan hiukset ja sotamaalin, lämmittelen ja olen valmis. Jalat tärisevät kahden ensimmäisen biisin ajan, ei tiedä miten päin olisin. Mutta kun olen lavalla, olen enemmän elossa kuin koskaan. Keikan jälkeen olen hikinen ja väsynyt, valun kotiin suihkuun, pesen pois meikin, hiuslakan ja menen nukkumaan. Yleensä roudaamme kamat pois seuraavana päivänä ja olen silloin tasan saman näköinen kuin alkuroudauksessa, ei meikkiä, mukavat vaatteet, hiukset piilossa poninhännällä tai pipon alla.
Minä rakastan sitä. Kun ihmiset laulavat mukana, vaativat lisää, mylvivät ja tulevat keikan jälkeen kiittämään. Jos heitä ei olisi, mikrofonini pölyttyisi kotelossaan ja äänijänteeni surkastuisivat. Kiitos jokaiselle joka tunnustaa fanittavansa meitä ja on eksynyt keikalle laulamaan kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti