Kuten olen ehkä hieman mainostanut, aloitin viime kesänä aktiivisemman salilla ravaamisen, joulun alla tuli pakkotauko reisilihasten ongelmien vuoksi ja tänä vuonna on taisteltu kiertäjäkalvosimen kanssa. Sitten tuli korona ja se siitä. Jäsenmaksu juoksee ja saa juostakin, mutta minä en ole kuluttanut kuntosalinoven saranoita pitkään aikaan, koska se korona.
Ihan ensimmäiset salikäynnit koin jo vuonna 2010 (tai 2009, vanha ei muista) ja sen jälkeen meni taas pidempi tovi ennen kuin palasin raudan pariin palauduttuani joten kuten Elpun syntymästä. Lapsiperhearki ja toisen lapsen, Brucen, syntymä ja vauva-aika vei voimia ja halua mennä paiskomaan rautaa. Kävin satunnaisesti sen muutaman vuoden, kunnes viime kesänä napsahti että nyt. Samalla pistin ruokavaliota uusiksi, minulla kun on pahana tapana syödä aivan liian vähän, kuten monella muullakin naisella. En laske kaloreita, en kiellä itseltäni mitään. Jos haluan noutopitsaa, niin sitten syön sitä. Tai suklaata. Olen omasta päätöksestäni absolutisti, eli en käytä minkäänlaisia päihteitä, en juo tai polta. Näin on ollut aina, eikä minulla ole edelleenkään minkäänlaista vakaumusta asian taustalla. Välttelen myös punaista lihaa. Jos ruokavalioni pitää nimetä, se on kämmenmalli. Eli oma lapanen toimii mittayksikkönä hiilareiden, protskun, kasvisten ja rasvan kanssa. Toimii ainakin minulla. Tunnustan koronan sotkeneen myös ruokavaliotani, syön taas liian harvoin ja niin päin pois.
Lisäravinteita en käytä, jos d-vitamiinitablettia ja satunnaista protskujauhepöläystä ei lasketa. Pysyttelen ihan vaan kotiruuassa. Menee muuten ihan mahdottoman vaikeaksi viilaamiseksi moinen.
Fitness mainitaan otsikossa siksi että katselin juuri Youtuben ihmemaassa aiheesta videoita ja eksyin sitten hakukoneella seikkailemaan toisissa kaninkoloissa. Olen jo pikkutyttönä ihaillut lihaksia, esimerkiksi Kalifornian kuvernööri Arska oli (ja on) vaikuttava näky pikku-Phoenixin silmissä. Kuitenkaan en ole itse tällä hetkellä kiinnostunut fitnessistä kisamielessä, se on niin vaativa laji, johon en juuri nyt voi mitenkään sitoutua. Lajini olisi ehdottomasti wellness fitness, se on minua kiinnostavin tarjolla olevista kisalajeista. Mutta kuten sanottu, lavalla minua ei tulla näkemään pitkään aikaan, jos koskaan.
Karanteenin aikana olen tehnyt paljon työtä oman identiteettini kanssa ja myös pohtinut omaa kehosuhdettani. Nuorempana, parikymppisenä tyttönä olin todella laiha nälkäkurki-Phoenix. Nyky-Phoenix on kookkaampi tapaus, olen ollut ylipainoinen ihan kunnolla ja nyt olen edelleen indeksissä ylipainon puolella. Mutta sepä ei haittaa! Kehoni on pystynyt vuosien varrella hurjiin juttuihin ja toipunut rajuista kolauksista neljästi revenneestä välilevystä hätäsektioon. Vatsanahkani on arpinen, mutta pitäähän tiikerillä olla raidat, vai mitä? Tätä samaa ajatusta pyörittelin mielessäni kesästä syksyyn ja tähän kevääseen. Minulla on usein päiviä, jolloin peilikuva kiukuttaa niin turkasesti ja tuntuu ettei se höttömöttö katoa niin millään. Kuitenkin niin minun, kuin kaikkien muidenkin, keho ansaitsee tulla kohdelluksi rakkaudella ja kunnioituksella. Salille menen siksi, että voin ja pystyn, se ei ole rangaistus keholleni siitä mitä olen syönyt. Käteni tärisevät innosta ja olen kuin mittelini Kita ennen lenkkiä, "joko pääsee?! JOKO JOKO JOKO?!" Vaikka olen ahminut tietoa aiheesta, on minulla loputtomasti opittavaa aiheesta.
Tiesittekö muuten, että yksi lempinimistäni on Amatsoni? Rakas ihana ystäväni Elvenpath antoi sen minulle, sillä olen häntä päätä pidempi. Olen myös kaveripiirissäni sieltä pisimmästä päästä, ellen jopa naispuolisista frendeistä se pisin. Sen vuoksi tunnen joskus olevani se kuuluisa norsu posliinikaupassa. Laiheliini-Phoenix ei sitä tuntenut, hänellä oli muuten vaan kurja olo. Mutta kuten Inno-Marko sanoo, jos et voi piilottaa sitä, korosta sitä. Ahaa! Eli koska olen oman eloni Amatsoni ja siroa keijua minusta ei saa tekemälläkään, ollaan sitten Amatsoni. Tavoitteeni ulkonäöllisesti ei suinkaan ole tietyn kilomäärän tai vaatekoon saavuttaminen, vaan kasvattaa rehellistä lihasta ja polttaa se ylimääräinen höttö pois. Tiukka ja kireä fitnesskisaaja en ajatellut olla, vaan selvästi lihaksikas, mutta naisellinen natubodari, wellness fitnessin inspiroima muskeli-Phoenix. Joo, naurakaa vaan. Tärkein juttu tässä on elää ja hyvää tervettä elämää, olla esimerkki lapsilleni. Haluan jaksaa arjessa ilman kolottavaa selkää tai olkapäätä, olla energinen voimanpesä, joka levittää iloa ja hyvää fiilistä ympärilleen. Ei paha minusta.
Nyt kun rajoituksia hiljalleen puretaan, ollaan uusien haasteiden edessä. Lapset menevät myöhemmin päivähoitoon, näkevät kavereita siellä ja otamme ehkä riskin tartunnan kanssa. Kehoni ja mieleni kaipaavat salia, jopa seuraavan päivän kipeitä lihaksia, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Kaipaan myös suuresti hierojani sormia murjomaan jumeja rintarangastani, sekä kuntosalin ihanaa infrapunasaunaa. Jos olisin rahoissani, harkitsisin moista laatikkoa kotiini, ihana keksintö.
Tärkeintä tässäkin jutussa on korvienväli, "mindset is everything" on yksi motoistani ja koitan pitää siitä kiinni. Huonoja päiviä tulee kaikille, kriiseistä puhumattakaan. Silti elämä jatkuu, vaikka tuntuu aivan toiselta. Se on yhtä aikaa julmaa ja lohduttavaa. Karanteenikin loppuu, korona hiipuu vähemmän vaaralliseksi. Maailma on pysyvästi muuttunut, mutta myös hyvällä tavalla jos ympäristöä ajatellaan. Elämä toivottavasti palaa lähelle entistä, eli voimme taas nähdä rakkaitamme, käydä harrastuksissa ja unohtaa (ainakin osin) turvavälit, maskit ja vinyylihanskat. Sitä odotellessa taputan itse itseäni olalle, paino on noussut, mutta varmasti on monella muullakin. Se myös laskee. Minun täytyy herätellä säästöliekille jumiutunut aineenvaihduntani ja olla lempeä. Elämme edelleen kummallisia aikoja, mutta tästäkin selvitään. Ihan varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti