Tänään on sekä Black Friday että älä osta mitään-päivä, vietän jälkimmäistä. Lisäksi iloitsen suuresti tasa-arvoisen avioliittolain hyvästä äänestystuloksesta. Mahtava juttu, rakkaus voittaa aina!
Työrintamalla on koettu muutoksia, pahempi puoliskoni sai työpaikan eikä ipanalla ole hoitopaikkaa, joten minä jäin kotiin tytön kanssa ja päästin miehen konttoriin. Itse palaan takaisin päätteelle kun tyttö saa hoitopaikan ja tutustuminen on tehty. Ollapa mahdollisuus että ämmi ja pappa (eli äitini ja isäni) hoitaisivat pientä, se vasta olisikin mahtavaa! Mutta päivähoito päiväkodissa tai perhepäivähoidossa on varmasti yhtä hyvä juttu, lapsi saa kavereita, ulkoilla, mahan täyteen ruokaa, päiväunet ja kuivan vaipan. Luulisi muiden lasten seuran olevan hänelle vain hyödyllistä, kun lähipiirissämme ei ole kovin montaa lapsiperhettä. Onneksi edes ne muutamat ja aiemmin mainittu Esikko-kerho.
Vaikka tänään on ostamattomuuspäivä, haluan silti haaveilla ja ihastella kivoja kuvia, mieleni on hyvin inspiroitunut. Siispä kuvasaastetta kehiin kohtsillään, etteivät silmänne joudu pelkästään kuivan tekstin pommittamaksi.
Huomaan tykkääväni jatkuvasti suurenevassa määrin vaaleasta pohjoismaisesta sisustuksesta. Ei, ei hätää, en ikipäivänä haluaisi täysin valkoista kotia, pitää olla väriä! Mutta migreenin vuoksi esimerkiksi haaveilemani paloautonpunainen keittiö jää haaveeksi. Punaisen sohvan voisin laittaa uudelleen, mutta suurena pintana punainen on aisteilleni kauhistus kohtauksen iskiessä. Mielummin pääosassa tylsästi mustaa, harmaata ja valkoista, piristeenä vaikka (yäk)keltaista, turkoosia tai vaikka sitä punaista. Neutraalia pohjaa on helppo piristellä väreillä, eikä kukkaro kilju tuskasta. Mutta niitä kuvia, sil vous plait. Kuvat löytyivät taasen We heart it-sivustolta, käykää ihmeessä kurkkaamassa.
Arvasitte oikein, rakastan vanhoja kerrostaloja. Leveät ikkunalaudat ja nuo vanhat patterit ovat aina olleet suuria suosikkejani. Haluaisin niin istua tuollaisella ikkunalaudalla ja tuijotella ihmisvilinää alapuolella. *huokaus*
Ajatus lapsiperheenä keskusta-asumisesta ei aiemmin ole houkuttanut, eikä houkuta vieläkään sinänsä. Mutta jos olisi tarvis muuttaa, niin en tyrmäisi keskustaa tykkänään. Kunhan vain olisi autopaikka, hissi ja rauhaa jossain määrin. Muistan tätini aikoinaan asuneen keskustassa ja vieläpä yhden vilkkaimman kadun varrella, asunnossa oli ensinnäkin perhanan kuuma ja kadulta tuli korviahuumaava meteli. Ainakin silloin pikkukaupunkilaisen tytön korviin liikenteen jatkuva kohina oli hurjaa, kun asunnon ikkunat olivat isolle tielle päin ja itse kämppä katutasosta seuraavassa kerroksessa. Mutta varmasti myös keskustassa on rauhallisia asuntoja, joissa ei liikenne tai ihmismassat häiritse ja autolle löytyy oma paikka taloyhtiön pihasta. Mene ja tiedä.
Kyllä omakotitalossa on puolensa, vaikka lumitöissä ei siltä tunnukaan. On se oma tila ja rauha, saa soittaa sähkökitaraa ja nokkahuilua huoletta, seinänaapuri ei hakkaa patteria että lopetatkos. Jokaisessa asumismuodossa on puolensa ja kovasti surettaisi jos joutuisin muuttamaan tästä alppimajasta pois, näiden seinien sisällä on luotu muistoja jos jonkinlaisia, tärkeimpänä tietty perheen pienin, joka on aloittanut elämänsä alppimajan huomassa, juoksennellut pihanurmella paljain varpain, kylpenyt uudenkarheassa saunassa ja kiipeillyt noissa portaissa. Ehkä samaisten portaiden alle rakentuu pienelle prinsessalle oma leikkipaikka ajan kuluessa. Oma huone ainakin pitää jossain vaiheessa remontoida.
(jälkihehkutus: kaikki joululahjat on hankittu ja askarreltu, hyvä minä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti