Tänään on jälleen hyvä päivä.

Minä olen onnellinen.

Tänään huomasin sen taas. Olen löytänyt tieni pimeydestä valoon, kaikki on nyt hyvin. Tai no, ainakin melkein. Juuri nyt, tässä hetkessä, on hyvä olla.

Pääsiäistä on vietetty kotipuolessa yhden yön verran, muuten olemme jumittuneet Inssin kanssa kotiin. Ihanaa viettää aikaa oman rakkaan kanssa, tekemällä ihan tavallisia juttuja yhdessä. Olen aina tykännyt käydä kaupassa Inssin kanssa, muista paikoista puhumattakaan. 1,5 vuoden tauon jälkeen eksyin jopa kampaajalle! Istuin penkissä pitkän tovin ja melkoinen läjä hiuksia jäi kampaamon lattialle. Nyt minulla on aiemmin tummanruskeaksi värjätty Joan Jett-henkinen tukka. Tykkään ja paljon. Piristi minua ihan suunnattomasti. Ehkä voisin käydä kampaajalla useammin.

5 rullaa tapettia lojuu edelleen ruokasalissa odottamassa pääsyä seinälle. Remontti piti aloittaa tammikuussa ja ohhoh, sitä aloitusta odotetaan edelleen. Sentään uusia huonekaluja sun muita on hankittu. Onneksi meillä on loppuelämä aikaa. Pihakin pitää laittaa. Menin nimittäin ostamaan kukkasipuleita. Minä, anti-viherpeukalo! Minusta on siis hyvää vauhtia tulossa emäntä (TM).

Uraputkessa!

Ensimmäinen viikko uudessa työpaikassa takana, hyvin on mennyt. Vielä on paljon opittavaa ja päässä on lievä informaatioähky. Toiveena olisi osata hommat ensi kuun loppuun mennessä, että voisin työskennellä itsenäisesti. Juuri nyt ajatus tuntuu tyystin mahdottomalta. Kai minä opin.

Pidän työstäni ja työkaverit ovat olleet todella mukavia. On suuri ihme että olen jaksanut 8h päiviä, ne olivat vielä viime syksynä täysin mahdoton ajatus. Mutta nyt tilanne on eri, olen jaksanut ja energiaa on jäänyt vielä pikkuisen. Toki ensimmäiset viikot ovat raskaita uudessa paikassa, mutta ottaen huomioon miten väsynyt olen ollut aiemmin pitkien päivien jäljiltä...

Minustako tullut on, aikuinen?

Minua jännittää. Vieläpä monella tapaa yhtä aikaa. Elämässäni on tapahtunut niin paljon kaikkea ettei tällaisen pienen tyttölapsen pää enää pysy mukana. Pari päivää olen viettänyt kissojen kanssa sohvannurkassa peiton alla, silmät ihmetyksestä suurina ja koittanut sisäistää viime aikaisia juttuja.

Elämäni on nimittäin heittänyt kuperkeikkaa viimeisen puolen vuoden aikana. Kun aloitin tätä blogia, olin sinkkuna ja pohdiskelin tulevaisuuttani, ostaisinko asunnon, minne hakisin töihin jne. Vaan kuinkas kävikään, tässä sitä asutaan omakotitaloa avopuolison kanssa, josta pitäisi joskus tulevaisuudessa leipoa avIopuoliso. Sormessa kiiltelee titaaninen kihla, kaapissa on uusia vaatteita kun olen laihtunut niin paljon. Olen viimein päässyt toteuttamaan unelmaani laulamisesta ja nyt paljastuu yksi jännittämisen syy (ja kaikkein voimakkaimman jännäämisen aiheuttaja). Pukkaa nimittäin keikkaa. Vaikka olenkin todella innoissani "tosi toimista", vatsassa kouraisee lähes paniikinomaisesti. Ei uskoisi etten ole koskaan aiemmin jännittänyt esiintymisiä etukäteen, vasta hetkeä ennen yleisön eteen astelua on tuntunut perhosia vatsassa. Huh. Taas kouraisee kun ajattelenkin miten lähellä ensimmäinen keikka onkaan. Kääk. Pelkään että mokaan ja siksi jännitän.

Toinen jännitys, joka on huomattavasti lievempi, onkin aiheuttanut sohvalla ihmettelyä ja lähipiirissä riemunkiljahduksia. Ei, en ole raskaana. Minä sain töitä. Minusta tulee omien sanojeni mukaan it-aspa. Ei ihan sitä mitä varten olen istunut koulussa, mutta varmasti mielenkiintoista ja uskon viihtyväni hyvin uusissa kuvioissa. Tämä jännitys on samaa luokkaa kuin odottaisi ensimmäistä koulupäivää. Hyvästi siis opiskelijaelämä, tennarit ja huppari, tervemenoa uraputkeen! Töihin varmasti saisi mennä tennareissa ja hupparissa, mutta jätän ne mielummin vapaa-ajalle. Ei pelkoa, en ole ostamassa pukua, mitä hittoa minä sillä tekisin kun en ole tuulisella huipulla tulevassa työpaikassani. Pää kuhisee ajatuksia työkamppeiden suhteen, tiedä ovatko ne kuitenkaan toteutuskelpoisia. Se jää nähtäväksi.

Työpaikan kunniaksi sain Inssiltä hienon mukin jossa lukee Myrkkyä! ja tekstin yläpuolella on tietty asiaan kuuluva varoitusmerkki. Minä kun niin halusin pääkallomukin ja nyt sen sain, kyllä kelpaa!

Huomenna aion tupeerata itselleni irokeesin illaksi, sillä suunnistan Inssin kanssa Teatrialle kuuntelemaan näitä herroja:

Eli suursuosikkini Sonata Arctica! Olen odottanut keikkaa tosi paljon ja kuulemma bändikavereitakin on tulossa paikalle. Mikäs sen mukavampaa. Toivotaan että pojat soittavat lempibiisini Replica 2006:n.

Gimme!

Pllaaah.

Olen väsynyt. Todella väsynyt, haukottelen kohta leukani sijoiltaan. Sitä se viikonloppureissailu teettää. Kävimme Inssin kanssa visiitilla vanhempieni luona, meitä oli odotettu kovasti. Samoin itse olin toivonut jo jonkun aikaa että pääsen kotipuoleen. Mukava reissu taas kerran, kotiin on aina hyvä mennä. Toki oma alppimajamme on myös minulle tärkeä ja turvallinen paikka, vaikkakin estetiikaltaan aika... Vajaa. Yksi kissoistamme on ilmaissut tyytymättömyytensä yläkerran tapettiin kiskaisemalla siitä suikaleen irti. Onhan se melko tylsä, myönnetään. Ollapa sitä rahaa niin pistäisin kämpän uuteen uskoon heti paikalla. Harmikseni olen unohtanut osan suuresta sisustussuunnitelmasta (TM).

Tulevaisuudessa minua saattaa odottaa uusi ura "it-aspana". Huomenna käyn kokeilemassa käytännön taitojani ja tutustumassa firman tuotteeseen. Kuulemma mielellään minut palkkaisivat ja nähtävästi olen saanut jalkani oven väliin. Hiukan jännittää, sillä en ole kovin hyvä teknisten laitteiden parissa omasta mielestäni. Toivottavasti kaikki menee hyvin, sain töitä tai en. Kaikella on tarkoituksensa. Koskaan ei tiedä mitä on tulossa.

Juhliakseni puolessa vuodessa tiputettua kahtakymmentä kiloa, haluaisin uusia vaatteita, uuden tatuoinnin. Napakorun olen luvannut itselleni heti kun saan tuon pömppövatsan pois. Inssihän ei ymmärrä viehätystäni tatuointeihin, lävistyksiin ja pvc-vaatteisiin. Enkä ole edes kiinnostunut sadomasokismistä. Hui.

Onneksi tiistaina on bänditreenit ja unohdan muun maailman 2,5 tunniksi. Miten rakastankaan laulamista!

Voi miten ihailenkaan tuota naista! Mulla on muuten samanlainen langallinen mikki, jeejee. Ainakin samaa näköä tuossa on suhteessa omaan kapulaani. Ollapa itsekin kaunis ja lahjakas, suoraan sanoen lumoava. Tarvitsen varmuutta lauluun, väriä ääneen. Haluan oppia kanavoimaan sen tunteen ääneeni mikä minut valtaa kun laulan, enkä aina jännittää ja huutaa mikkiin. Harjoituksen puutetta, totta kai. Kyllä minä vielä opin, toivottavasti.

En vain osaa

Olen laiskistunut blogin kanssa ihan liikaakin, joten kerrotaanpa nyt mitä meille kuuluu.

Jalat kantavat viimein, lääkekänni on edelleen päällä, mutta jaksanpa kävellä noin kilometrin ainakin, ellei peräti enemmänkin. Hermopinne paljastaa olemassa olonsa silloin kun koitan nostaa vasenta pottuvarvastani. Ei meinaan nouse. Ei sitten yhtään vaikka pinnistelisi naama kirkkaan sinipunaisena ja kirkuisi kuin apina. Kuntoutumista on siis tapahtunut, joskus ollaan vielä kipeitä ja jalkakin menee lötköksi, mutta parempaa kohti koko ajan.

Viime aikoina meillä on sisustettu, on ostettu uusia huonekaluja, tapettia (muutama siemenpussi sekä kukkasipuli) ja rymsteerattu. Yläkerran aulaan muodostui treenitila meille muusikonretkuille. Inssi-parka on potenut nyt muutaman päivän todella ärhäkkää flunssaa ja rakkaani on ollut välillä ihan pihalla maailman menosta. Toivottavasti tauti ei ole tarttuvaa sorttia ja muru pääsee siitä pian terveiden kirjoihin tiluttamaan kitaraa yläkertaan.

HomoÄmmä muisti minua katalogeilla, ja koska olen nyt sen 17kg kevyempi niin palkitsin itseni vaatteilla. Ah! Jospa ne piristäisivät (ja tulevat bändihommat, mutta ei puhuta vielä niistä) minua väsynyttä, sillä kolmiolääkkeet joita selän takia joudun puputtamaan, väsyttävät ihan pirusti ja olen jatkuvasti unten mailla. Lastenlaulussahan sanotaan että uni paras lääke on, siitä nauttikaamme, mutta taitaa olla kyse eri vaivoista. Hrmph.

Tälle päivää en enää jaksa treenailla biisejä, joista peräti yksi meni ihan ookoo, huomenna on treenit ja ennen niitä olisi hyvä herätellä noita äänihuulia. Olen ihan sairaalloisen itsekriittinen, aina mollaamassa omaa suoritustani ja varsinkin näissä lauluhommissa olen koko ajan vinkumassa että menipä päin persettä, ei pysy nuotissa ja vinkuvonku. Kai sitä pitäisi yrittää olla armollinen itselleen, mutta se ei tapahdu hetkessä. Ei myöskään se, että oppisin joku kaunis päivä laulamaan, Tsöh!

Ei, ei näin!

Muistatte varmaan selkävaivani? It's back and twice as ugly!

Siitä on nyt viikko. Kaikki alkoi taas kerran oudolla jumituksella ja sunnuntaina aivastin (kyllä, aivastin), selkä sanoi KRUTS! Meinasi rakas viholliseni, läppärini Riesa, lentää kaaressa lattialle kun kipu iski. Ei kait siinä, kipulääkettä nassuun ja toivomaan parasta.

Se tapahtui tiistai-keskiviikko yönä. Käänsin kylkeä ja: KRRRRUUUTTTTSSS!! Kipulääkettä naamaan, joka ei auttanut. Lopulta kurvailin ambulanssin kyydissä päivystykseen ja siellä sain ihanat kolme piikkiä kipulääkettä joista yksi peräti tehosi. Morfiini on ystävä. Diagnoosi? Välilevyn pullistuma, kaksi repeämää ja paha hermopinne. Pelkäsin sen 7 tunnin reissun aikana että joudun leikkuupöydälle, kun vasen jalkani oli lähes halvaantunut. Ei se vieläkään ole täysin kunnossa, tuntoaisti on kahvilla ja lihasvoima lomalla. Olen siis taas tiukassa valvonnassa Inssin suunnalta, liikkuminen sallittu mieluiten pieninä annoksina kerrallaan ja Inssin haukankatseen alla. Lisäksi lepoa ja hurjia lääkkeitä, olen ollut nyt viikon "kännissä" niiden takia, minä absolutisti!

Onneksi jalka kantaa jo näin viikkoa myöhemmin. Melkein kävelen normaalisti. Edelleen tosin täytyy pitää "känni päällä", sillä hermosäryn iskiessä ovat vitsit vähissä. Juuri tuona kohtalokkaana yönä tuuperruin ensihoitajien käsiin ja taisin ennen heidän saapumistaankin olla hetken vintti pimeänä. Ottaako päähän? No todellakin! Minua kyrsii tapella tämän saakelin selän kanssa, ja aionkin pistää tälle kampoihin. Pystynhän kävelemään huimat 20 metriä ennen kuin väsymys iskee.

Clothes, bring forth clothes!

Olen laihtunut! Huimat 17kg alle neljässä kuukaudessa! Aika hyvin vai mitä?

Tämä kilomäärä tarkoittaa sitä että olen kolme vaatekokoa pienempi verrattuna viime kesään-syksyyn. Olen päättänyt palkita itseni uusilla vaatteilla, kun osa vanhoista tippuu päältä. (ja uusi tatuointi olisi paikallaan)

Niinpä, kunhan ensi kuussa saan rahaa, tuhlaan osan niistä surutta uusiin vaatteisiin. Harmi vain, että juuri silmää miellyttävät vaatteet tuppaavat olemaan todella kalliita. Eikä kyse ole mistään Tölkki&Köppänän kamppeista. Hmph.

Joten, eikun selaamaan HomoÄmmän ja Huutonetin tarjontaa. Onpahan sielläkin kivoja rytkyjä. Toki, Xtraxilla olisi halvalla yhtä sun toista, mutta a) minulla ei ole luottokorttia, b) paikan ristiriitainen maine ei vakuuta. Vai onko Xtraxiin luottaminen?

Blackgroupista ajattelin tilata jotain, ainakin yksi hame houkuttaa kovasti. Ihania vaatteita!