Jalat kantavat viimein, lääkekänni on edelleen päällä, mutta jaksanpa kävellä noin kilometrin ainakin, ellei peräti enemmänkin. Hermopinne paljastaa olemassa olonsa silloin kun koitan nostaa vasenta pottuvarvastani. Ei meinaan nouse. Ei sitten yhtään vaikka pinnistelisi naama kirkkaan sinipunaisena ja kirkuisi kuin apina. Kuntoutumista on siis tapahtunut, joskus ollaan vielä kipeitä ja jalkakin menee lötköksi, mutta parempaa kohti koko ajan.
Viime aikoina meillä on sisustettu, on ostettu uusia huonekaluja, tapettia (muutama siemenpussi sekä kukkasipuli) ja rymsteerattu. Yläkerran aulaan muodostui treenitila meille muusikonretkuille. Inssi-parka on potenut nyt muutaman päivän todella ärhäkkää flunssaa ja rakkaani on ollut välillä ihan pihalla maailman menosta. Toivottavasti tauti ei ole tarttuvaa sorttia ja muru pääsee siitä pian terveiden kirjoihin tiluttamaan kitaraa yläkertaan.
HomoÄmmä muisti minua katalogeilla, ja koska olen nyt sen 17kg kevyempi niin palkitsin itseni vaatteilla. Ah! Jospa ne piristäisivät (ja tulevat bändihommat, mutta ei puhuta vielä niistä) minua väsynyttä, sillä kolmiolääkkeet joita selän takia joudun puputtamaan, väsyttävät ihan pirusti ja olen jatkuvasti unten mailla. Lastenlaulussahan sanotaan että uni paras lääke on, siitä nauttikaamme, mutta taitaa olla kyse eri vaivoista. Hrmph.
Tälle päivää en enää jaksa treenailla biisejä, joista peräti yksi meni ihan ookoo, huomenna on treenit ja ennen niitä olisi hyvä herätellä noita äänihuulia. Olen ihan sairaalloisen itsekriittinen, aina mollaamassa omaa suoritustani ja varsinkin näissä lauluhommissa olen koko ajan vinkumassa että menipä päin persettä, ei pysy nuotissa ja vinkuvonku. Kai sitä pitäisi yrittää olla armollinen itselleen, mutta se ei tapahdu hetkessä. Ei myöskään se, että oppisin joku kaunis päivä laulamaan, Tsöh!
