Surku.

Tällä viikolla on kaksi tenttiä, lukeminen ei edisty, pää ei toimi ja kroppakin keksii kremppailla kaikesta. Väsyttää ja samalla mieli valuu maata kohti kuin lehmän häntä. Kesää odotellessa, kai se sieltä tulee joskus, toivon mukaan.

Toki ihania juttujakin on tapahtunut, uutena vuotena, vain minuutteja keskiyön jälkeen, sain titaanisen kihlan sormeeni. Uudessa kodissa on asuttu nyt kuukauden päivät ja hyvin on viihdytty, välillä kiroten ja välillä nauraen kotimme sisustusratkaisuille. Pakkelia, työkaluja ja paketti laminaattia odottelee vierashuoneessa. Vielä tarvitaan ahkeraa mittailua, litrakaupalla maalia ja muutama kilometri tapettia, sekä rekallinen laattoja. Pihahommat ovat sitten homma erikseen, niiden kohtalo selviää vasta kun tuo lumivuori sulaa pois ja uskokaa huviksenne, sitä on PALJON. Haaveissani olisi laittaa kasvimaata, kukkapenkkiä ja hedelmäpuita pihalle, vaikka en ole puutarhaihmisiä ensinkään, tapan muoviruohonkin. Jospa alkaisin saada tämän selkäni kuntoon, en jaksa tätä jumitusta ja kipua enää. Mitta täynnä.

Onneksi mielikuvaharjoittelu ei vaadi selältäni mitään, vaan voin rauhassa tehdä ajatuksissani vaikka kärrynpyöriä ja kolmoisvoltteja. Henkisesti viime viikot ovat olleet raskaita, tärkeän ihmisen sairastuminen on verottanut todella raskaasti voimia ja halua tehdä mitään. Tilanne on nyt parempi, oma terveys on alkanut temppuilla enkä tiedä oikein mitä ajattelisin, en oikein osaa edes huolestua. Välillä iskee aivan sama - mentaliteetti, jolle vaan hymähtää kylmästi että olkoon, ei kiinnosta. (älkääkä alkako saarnata terveysasioista, minnuu ei huvita kuunnella eikä lukea, ne kaikki on jo kuultu ja niihin on tyystin kyllästytty)

Ylä- ja alamäkeä, sitähän tämä elämä on. Jospa jaksaisin hoitaa tentit kunnialla läpi.