Ois kai siistii antaa periksi nyt

Minulle napsahti raskausdiabetes. Koska olen hormonihuuruissani, aloin itkeä vuolaasti kun luvut piirtyivät eteeni läppärinruudulle. Tätä minä pelkäsinkin. Vaikka kuinka painonnousu on ollut maltillista ja makeaa olen vältellyt. Mutta ei, ei riittänyt. Joten nyt kirjaan jokaisen suupalan kellonaikoineen ylös ja mietin mitä tuleman pitää. Kunhan insuliinikynä pysyy kaukana, olen tyytyväinen, vaikka verensokerimittaus ei houkuttele piikkikammoista pätkääkään. Mutta ei voi mitään, näillä on nyt mentävä loppuaika, jota on jäljellä noin 14 viikkoa. Ellei T2 anna odottaa itseään yliajalle. Toivottavasti ei.

Tänä aamuna heräsin kaksivuotiaan vierestä. Miten Elpu tuntuukaan niin paljon isommalta ihan yhtäkkiä! Tänä aamuna myös kiinnitin lapsen itsensä valitsemat pinnit vastahakoisen ipanan hiuksiin, kun ne mokomat haivenet tunkevat silmille ja en vaan raaski leikata niitä, en niin millään. Pitänee investoida vielä hiuspanta. Tai sitten on pakko ottaa ne sakset käteen vaikka kuinka harmittaisi. Elpun hiukset kun ovat silkkisen pehmeät ja kiharat niskapuolelta, kauniit kultrakutrit ja pituus on mallia ihmeellinen. Lapseni hiusmalli muistuttaa toisinaan McGyveria.

Tämän viikon jälkeen Elpu jää kotihoitoon seitsemäksi viikoksi ennen kuin palaa takaisin päivähoitoon. Olen iloinen, vaikka hoito tekee Elpulle tosi hyvää, saa olla ikäistensä lasten kanssa ja ipana tuntuu viihtyvän hoidossa oikein hyvin. Itse en raskausvaivoineni kykene juoksemaan pitkin maita ja mantuja turbotaaperon perässä, vaan tarvitsen oman osani lepoa ja rauhaa. Silti hoitopäivän aikana tunnen ihan fyysistä kipua kun rakas touhuajani ei ole kainalossani. Mutta kohta saan olla tyttäreni kanssa aamusta iltaan, jee! Toivottavasti päästään joka päivä ulkoilemaan, kun kerta on (postimerkinkokoinen) piha ja hiekkalaatikko, katuliituja, palloja. Olisi myös kiva päästä kotipihaa kauemmas, esimerkiksi museoon, torinrantaan, leikkipuistoon ja kasvitieteelliseen puutarhaan. Niille reissuille pitäisi ottaa pahempi puolisko mukaan, sillä Elpu ei kuitenkaan viihdy kärryissä koko aikaa ja haluaa juosta tuulispäänä joka suuntaan, kuten eilen kaupassa. Ei uskoisi että lapseni on kuulemma sieltä rauhallisemmasta päästä, joka ei kiihdy nollasta sataan nanosekunnissa ja ole täysin pitelemätön. Tottahan se onkin, lapseni haluaa leikkiä usein itsekseen omissa oloissaan ja on ikäistensä tavoin energinen ja utelias. Maailma on hänelle vielä kovin uusi ja niin avoin, pakkohan sitä on tutkia!

(kuvat: We heart It)

Reissu ihanan Tampereen luo lähenee, mekot ompelematta ja kaavat piirtämättä. Pakko odottaa ensi viikkoon, että saa lääkäriltä lähtöluvan. Toivottavasti estettä ei ole ja pääsen hetkeksi rakkaan Pariisini syliin.