Olen aina laulanut, tekniikkaa aloin treenata tosissani tänä vuonna. Ennen sitä tein jotain pientä lämmittelynä ja sellaista. Maaliskuussa unelmani toteutui, minusta tuli bändin lead-vokalisti. Siitä olen haaveillut aina. Vaikka tällä bändillä tuskin tulemme koskaan täyttämään Madison Square Gardenia tai Olympiastadionia (vaikka mistä sen tietää), olen onnellinen saadessani laulaa. Kun astun lavalle, minun ja yleisön välissä on vain mikkiständi ja nuottiteline. Kaikki unohtuu. En ajattele maksamattomia laskuja tai miltä näytän, on vain minä, musiikki ja mikrofoni johon laulaa. Tietenkin otan parhaani mukaan yleisön huomioon ja huolehdin katsekontaktista bändin kanssa. Annan ilmeiden ja tunnetilojen soljua läpi, elän siinä sekunnissa, ei ole eilistä tai huomista, on vain nyt.
Samalla tavalla saatan unohtua piirtämään, tosin silloin suljen aistini maailmalta. Laulaessa on pakko käyttää korvia ja silmiä, katsoa mitä yleisö touhuaa, antaako joku soittajista merkkiä, missä vaiheessa biisi on menossa. Lavapersoonani on hyvin pitkälti sama kuin siviiliminä, tosin sillä erotuksella, että lavaminä on huomattavasti puheliaampi rääväsuu. Hiljaiset hetket eivät sovi välispiikkeihin, joista en vieläkään oikein välitä. Parasta on laulaa, pitää hauskaa ja antaa äänen vaan tulla sieltä elimistön uumenista kuin puro.
Keikan jälkeen olen väsynyt, mutta erittäin onnellinen. Olen kaikkeni antanut, pitänyt hauskaa ja hikoillut kuin ravihevonen. Tehtäväni on suoritettu jos toin iloa, samaa huikeaa tunnetta jonka itse tunnen kun laulan, yleisölle ja sain heidätkin unohtamaan laskut ja muut huolet. Se on suurin palkkani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti