Maybe tomorrow is a better day

Eilen aamuna sänkyni reunalle istuutui vanha viholliseni, jonka kanssa olen taistellut todella pitkään. Se oli vaaninut jossain taka-alalla jonkin aikaa, odottaen heikkoa hetkeä jolloin iskeä. Eilenhän se sitten hyökkäsi, täydellä voimalla ja kaatoi pienen tyttölapsen yhdellä huitaisulla. Kirosin, etteikö tämä vieläkään ole ohi. Olen syönyt niin paljon lääkkeitä voidakseni tapella vastaan, mutta silti se on siinä, vaanimassa minua ja odottamassa josko puolustukseeni ilmaantuisi pienen pieni aukko.

Se heitti minut sohvalle sikiöasentoon huutamaan kyyneleet silmissä. Se istui rintani päälle ja raapi sydänalaa verille, samalla nauraen räkäisesti päälle etten koskaan pääse siitä eroon. Minähän vain väsyn mitä pidempään joudun tappelemaan sen kanssa. Inssi oli kovilla eilen, hoitaessaan avokkiaan joka oli päivässä muuttunut omaksi varjokseen.

Viholliseni virallista nimeä en halua paljastaa, enkä muutenkaan puhua siitä isommin. Sen verran paljastan, että Vihulainen on fyysinen sairaus, joka on vaatinut lääkehoitoa ja läheisiltäni ihan uskomattoman pitkää pinnaa, sillä vointi on välillä ollut todella huono. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka kiitollinen olen jokaiselle minua jaksaneelle ja auttaneelle. Vaikka monet tietävät sen oikean nimen, silti haluan pitää sen salaisuutena valtaosalle tuntemistani ihmisistä, sillä kaikki eivät sitä ymmärrä.

Eilen päivä menikin vähän harakoille ja valtaosa levätessä. Tänään tuntuu paremmalta, mutta tunnen Viholliseni olevan vielä lähellä ja itseni hauraaksi. Vaikka elämässäni on paljon hyvää, eikä mitään pahaa ole tapahtunut, on silti joskus vaikeita päiviä, jolloin voimat ovat poissa ja nenäliinoja kuluu. Illalla oli jo parempi olo, jopa pieni hymyntapainen vilahti huulilla ja rakas avokkini hoiti pientä potilasta parhaansa mukaan, iso kiitos siitä.

Tänään yritän tehdä jotain järkevää voimieni mukaan ja muistaa myös levätä, silmät ovat vielä todella turvonneet eilisestä. Kyllä tämä tästä.