The most wonderful time of the year

Aatto tuli, aatto meni. Aattona oli kivaa, muutenkin joulu on ihana. Sullouduimme siis perheen kesken aattona autoon heti Lumiukon, riisipuuron ja joulurauhan julistuksen jälkeen. Pakkasta oli hirveesti, aamulla -24 ja lähtiessä -19. Ei tykkää astmakeuhkot. Kotipuolessa ehdittiin hetki hengähtää, kunnes taas mentiin, veikalle ja kälylle syömään siis. Oltiin äidin kanssa mukamas hienona ja laitoin oikein mekon päälle, meikkiä naamaan ja helmet kaulaan. Elpu edusti punaisessa samettimekossa ja hurmasi kaikki taas. Ruoka oli sairaan hyvää ja seura loistavaa, kuten arvata saattaa. Kotitalossa saunottiin ja löylynraikkaina jaettiin lahjat. Olin ollut vissiin aika kilttinä. Paketeista paljastui mm. Polar Loop, suklaata, pörrösukat, kynsilakkoja... Loop on kaikkein kryptisin lahjoista, opettelen vielä sen kanssa olemista ja aika masentavia lukuja se pukkaa. Plää!

(kuva: Polar)

Ehkä huomenna salille, maanantaina ei pääse. Siippa lähtee Rovaniemelle työmatkailemaan pariksi päiväksi, joten olen Elpun kanssa kaksin. Siinä tulee varmasti tekemistä, luulen. Kerään siis voimia, heh, oikeammin lämmittelen, nytkin sormet ovat aivan jäiset ja jäykät. Hyi.

Uuden vuoden osalta kaikki on vielä auki, syödään hyvin ja ammutaan parit raketit. Mutta mitä syödään, missä ja kenen kanssa? Saa nähdä, vielä ehtii pari päivää pohdiskella. Ennen sitä vietän laatuaikaa perheen pienimmän kanssa, on se niin ihana napero. Tänään keksi ilmaisun "ta-daa". 

En muuten aio alkaa millekään kaalikeittokuuripaastolle kun vuosi vaihtuu, jatkan samaan malliin ja koitan päästä sinuiksi Loopin ja uudenlaisen arjen kanssa. Elpun hoitopaikkaan tutustuminen on maanantaina ja hoito alkaa loppiaisen jälkeen. APUA. En ehkä kestä.

Me käymme joulun viettohon

Olohuoneessa on kyseenalaisesti koristeltu muovikuusi, kaikki pallot sun muut ovat tekopuun yläoksilla, vain nauhoja sekä kynttilöitä on ulottunut alemmas (miksikö? Koska meillä asuu noin 83cm pitkä ja 1,5-vuotias superutelias täystuho, siksi). Keittiön ikkunassa tuikkii kynttelikkö ja ylempänä ekaa kertaa ikinä roikkuvat jouluverhot. Ruokasalin ikkunassa ovat ne "pauliserkut". Eilen leivoin toistakymmentä pellillistä pipareita, jauhotahroja oli paidan rinnuksissa, vatsalla ja housujen reisissä. Samoin ipana onnistui sotkemaan itsensä taikinaan, jauhoihin, maitoon ja suklaaseen, on se etevä.

Huomenna tekaisen jonkunlaisen porkkanalaatikkokyhäelmän. Aattona vihreä kolossini, joka myös Opelina tunnetaan, suuntaa keulansa etelään ja kyydittää perheemme vanhempieni luo. Ennen automatkaa syödään riisipuuroa ja katsotaan Lumiukko. Kyllä, joulutunnelma on jo hyvässä mallissa, joten Snögubbe täytyy nähdä ja puurot syödä.

Sunnuntaina kävin perheen ja puolen suvun kanssa isovanhemmillani joulusyömingeissä, kuten joka vuosi. Piti melkein huudon kanssa syödä, kuten meillä päin sanotaan eli ruoka oli taivaallista. Vaikka tarjottavien määrä oli hieman pienempi kuin yleensä, joka on enemmän kuin ymmärrettävää, oli taas pöytä koreana ja vatsa täyttyi. Ihan harmitti kun ei voinut ottaa lisää, oli se vaan niin hyvää.

Aattona muonituksen hoitaa poikkeuksellisesti veljeni avokkinsa kera. Sauna ja lahjasouvi on sitten vanhemmillani, sielläkin on joulukuusi samankaltaisessa koristuksessa kuin omassa olohuoneessani. Elpu nimittäin tykkää kovasti napsia kaikki roikkuvat koristukset mukaansa ja muutama on kokenut aika koviakin otteita. Ensi vuonna voi olla sama meininki. Meille ei muuten tule pukkia tänä vuonna, kun pienin ei siitä mitään ymmärrä, saa nähdä tuleeko ikinä, katsotaan.

Lapsen myötä joulussa on erilaista taikaa, vähän sitä samaa kun itse olin pieni ja aatto tuntui olevan aina niin kaukana. Lahjoja tuli aina hirveästi, ainakin se siltä tuntui ja ne muutamat perinteet ovat pysyneet mukana alusta asti. Kuusen koristelu on ainoa mistä on poikettu nyt parina jouluna, siis kotipuolessa. Täällä alppimajassa kuusi on koristeltu ennen aatonaattoa jo pelkästään siksi, että siitä ehtii nauttia. Viime vuonna päästiin kotipuoleen vasta aattona, joten silloin koristelin sen puun. Tänä vuonna aiemmin, eli viime lauantaina. Perinne on ollut siis aatonaatto, ei päivääkään ennen tai jälkeen. Lumiukosta, riisipuurosta ja isovanhempien tapaamisesta en luovu. Enkä muuten lahjoistakaan, haluan kiduttaa pankkitiliäni ja hemmotella läheisiäni. (enkä todellakaan osta mitään pilipalikrääsää)

Ehkä joku vuosi juhlimme joulua alppimajassa, ken tietää. Toivon mukaan pöydän ääressä on meidän pienen perheen lisäksi myös vanhempani ja veljeni avokkeineen. Se olisi kiva se.

Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin, blogi hiljenee jouluun ja toivotan teille kaikille oikein ihanaa joulua, nauttikaa!

Crises, crises

Täytän ensi kuussa tasan 30 vuotta. Pitäisikö kehittää jonkinlainen ikäkriisi? Koska ei ole joulustressiäkään, niin kai joku hiusten harmaannuttaja pitää keksiä. Ensi kuussa Elpu menee päivähoitoon, siinä on kriisiä minulle liiankin kanssa, kiitos vaan.

Tunnustan muuten ostaneeni itselleni jotain. Heijastimen. Ideaparkissa kun on Marimekon outlet ja sieltä minua kuikuili Nanuk.

(kuva googlettimen kuvahausta)

Ipana tykkää siitä kovasti ja oli hieman näreissään kun julma äiti kiinnitti nallen omaan takkiinsa eikä antanut lapsiparan survoa sitä suuhunsa. Kova maailma.

Lisää heijastimia voisi hankkiakin, ei yksi oikein riitä mihinkään. Kyllä, omistan heijastinliivit, samoin koiraosastokin. Silti olisi hyvä olla takissa se 2-3 heijastinta, ainakin kun hyppään autoon näen valitettavan usein "pimeitä" jalankulkijoita ja niitä vekkuleita säikähtää toisinaan.

(kuva We heart it)

Ajatella, jouluaattoon on enää alle pari viikkoa, ei uskoisi. Vielä pitäisi kaivaa kuusi esille ja koristella se, tehdä pari settiä pipareita, torttuja ja porkkanalaatikkokin. Eikä tosiaan stressaa yhtään! Outoa. Tajusin muuten, että yksi lahja on vielä työn alla. Iik. Se onkin mallia vaativa, kun se pitää tehdä ihan itse, enkä voi tässä paljastaa sitä, jos lahjan saaja sattuisi eksymään tänne. 

(kuva We heart it)

Hitto, taas niin paljon asioita mielessä, mutta ne eivät tule järkevässä muodossa näppikselle asti. No ei sitten! Onhan tätäkin postausta väännetty torstaista asti. Puuh. Siinä ajassa on ehditty käydä toistamiseen salilla, muutaman kerran kaupassa, kerran kirjastossa ja useamman kerran lenkillä. Veikaltani sain suosituksen Vares-kirjasarjaan, joten ahneena nappasin hyllystä kolme osaa. Eka menossa ja hyvältä vaikuttaa. Samalla kirjastoreissulla lainasin pari kirjaa aiheesta kuntosaliharjoittelu, noin niin kun lyhyesti. Nyt on tietoa kansissa, joten ehkä haba kasvaa ja vyötärö kapenee viimein! Päällimmäisenä, eli ykköstavoitteena, on selän kuntouttaminen, tein laitteella selkää ja painoa oli 10 kiloa, se tuntui olevan paikoin liikaa, joten siirryn omaan painoon siinä hommassa näin alkuun. Samoin vanha olkapäävamma hirvittää hetkittäin, joten sitäkin pitää vahvistaa. Eilen käydessä Kärkkäisellä ostin salihanskat ja -vihkon, saa laittaa ylös miten edistyy. Iips.

Tein muuten äskettäin jonkunlaiset hahmotelmat henkilökohtaiseksi saliohjelmaksi, hirvittää jo valmiiksi. Penkkipunnertamaan en ala yksinäni, en missään nimessä. Jotenkin näen itseni tukehtumassa tangon alla ja muut kuntoilijat siinä lähistöllä tukehtumassa nauruunsa. Jos keväällä katsotaan uudestaan, toiveena olisi silloin lisätä kymppi maksimeihin. Enkä tosiaankaan haaveile kehonrakennuksesta enkä halua näyttää tältä:

(kuva googlen kuvahausta)

Ennemmin jotain tätä osastoa:

(googlen kautta tämäkin, kuvassa Abby Huot)

Töitä on siis kovasti tiedossa, enkä ajatellut alkaa millekään raejuusto + maitorahka-ruokavaliolle, vaan noudatan mielummin vanhaa kunnon lautasmallia tai ruokapyramidia. Toki pitää miettiä proteiinilisää ja palautusjuomia, ovatko ne oikeasti tarpeellisia vai markkinointihuttua? (ja palautusjuomat eivät varsinaisesti hivele makuhermoja, bleurgh) Gotta do some research!

Taidanpa tästä lähteä tutkimusmatkalle ja sen kautta mahdollisesti kaupan protskuhyllyä ihmettelemään, buhahha.

Ai niin, eka kirja Vareksista on noin puolessa välissä, hyvältä vaikuttaa, ei pelota tätä nössöäkään liikaa. Sopivasti jännä.

Kukaan ei koskaan

Perjantaina heittäydyin pitkälleni mustalle laverille ja tunnin ajan kättäni poltti. Tunnin ajan pieni neula nakutti kättäni nopeammin kuin yksikään ompelukone, pieni surina jäi puheensorinan alle kun juttelin "hovitatuoijani" Samin kanssa. Tuloksena kaunis tatuointi vasempaan käteen, kyynärvarteen sisäpinnalle.

Kiitos Brahe Tattoo ja Sami tästäkin, seitsemättä jo suunnittelen. Sekä tietysti isot kiitokset tästä joululahjasta äidilleni ja isälleni.

Kyllä, se on nyt niin trendikäs timantti ja siellä on pieni kirjain, E. Koska yllättäen elämäni valon, eli tyttäreni, nimi alkaa E:llä. Vakiintunut lempinimi, jota käytän eniten, on Elpu. Eli saatan puhua ipanan lisäksi Elpusta tulevaisuudessa, tiedättepä kenestä on kyse.

Alkanut viikko pitää sisällään bänditreenejä, kuntosalia ja joulusuunnitelmia. Löysin Youtubesta vanhoja Beverly Hillsejä, katsonpa nyt niitä kun en silloin aikoinaan innostunut niistä ollenkaan. Vain sellaiset 20 vuotta myöhässä.

Ei muuten tunnu yhtään talvelta, kun sataa vettä ja lumesta ei ole tietoakaan. PAH!

To the market, to the market

Hyvää ensimmäistä adventtia! Minulle tämä on ollut onnenpäivä, sen verran on tuuri hemmotellut meikätyttöä. Kävin perheen kanssa kirpparilla, josta aina löytyy ipanalle jotain, kuten tälläkin reissulla pari bodya, paitaa ja huppari. Mutta tänään löytyi minullekin jotain, takki! Oikein kaksi, juuri sellaisia josta olen haaveillut ja kuten sanottu, kaksin kappalein. Lyhyempi mokkaa ja pidempi samettia. Eikä maksanut paljoa, kun kirpparilla kerran seikkailtiin. Melkein lauloin pöytien välissä "on tänään onnenpäivä, ei murheesta häivä, on tänään onnenpäivä ja onnellinen oon!". Onneksi vain melkein.

Eikä tässä vielä kaikki. Stockalla oli kantistarjouksessa jos jotakin ja tuuri kävi taas. Haaveilemani La case de cousin Paul, eli ne blogeista tutut Pauli-serkut olivat ilmestyneet myyntiin. JES! Siispä äkkiä paketti kainaloon ja kassalle, useampi euro rapsahti pois ja tuolla ne kiikkuvat ruokasalin ikkunalla. Mallin nimi on osuvasti Helsinki. Ehkä voisin haluta vielä samanlaiset valkoiset tai setin nimeltä Uyuni, ehkä hillitsen itseni. Koti huutaa vielä Arne Jacobsenin kirjainmukeja sekä valkoista String-hyllyä, pakko saada!

(kuva: La case de cousin Paul)

Olen ylpeä itsestäni, en ole ostanut lainkaan uusia vaatteita tai muuta asustetta postattuani sen Hesarin kolumnin. Hyvä minä! Laukussani köllöttelee lahjakortti Henkalle, mutta sen ehtii käyttää ihan rauhassa. Ei tarvitse hätiköidä ja kuten on huomattu, kirpparit ovat hieno juttu. Aion torstaina käydä kierrätyskeskuksessa ja ehkä jollakin kirpparilla samalla, silloin vietän tyttöpäivää ipanan kanssa. Ehkä käydään jopa kaksin kahvilla jossain ja herkutellaan baakkelssilla. Tsih!

En ole muuten ostanut joulukalenteria, höh. Pakko keksiä jotain, ipana ei vielä moisesta tajua ja häntä odottelee vanhempieni varastoissa oma vanha kestokalenterini, siis sellainen mikä täytetään ihan ite. Rakas edesmennyt mummuni teki sen minulle aikoinaan ja nyt on ipanan vuoro iloita siitä, siis ensi vuonna aikaisintaan.

Mutta ensi viikolla voisi taas miettiä aiemmin mainittuja "vaatetta viikoksi"-juttuja, tai miksei jo tässä tänään, kun kerran istun läppärin ääressä takalisto homeessa. Pinterest, tule apuun?

It's a psychobilly freakout!

Joo, jäi ne kuvat taas. Pahoittelen. Mutta se viikko onnistui! Vedin läpi jokaisen kokonaisuuden ja olin iloinen siitä. Toivottavasti samanlaisia tulee jatkossakin ja ehkäpä paremmalla kuvamateriaalilla. Ainakin se helpotti ihan älyttömästi ikuista asupohdintaa. Ehkäpä hankin itselleni jossain välissä punaista huulimaalia.

Tänään on sekä Black Friday että älä osta mitään-päivä, vietän jälkimmäistä. Lisäksi iloitsen suuresti tasa-arvoisen avioliittolain hyvästä äänestystuloksesta. Mahtava juttu, rakkaus voittaa aina!

Työrintamalla on koettu muutoksia, pahempi puoliskoni sai työpaikan eikä ipanalla ole hoitopaikkaa, joten minä jäin kotiin tytön kanssa ja päästin miehen konttoriin. Itse palaan takaisin päätteelle kun tyttö saa hoitopaikan ja tutustuminen on tehty. Ollapa mahdollisuus että ämmi ja pappa (eli äitini ja isäni) hoitaisivat pientä, se vasta olisikin mahtavaa! Mutta päivähoito päiväkodissa tai perhepäivähoidossa on varmasti yhtä hyvä juttu, lapsi saa kavereita, ulkoilla, mahan täyteen ruokaa, päiväunet ja kuivan vaipan. Luulisi muiden lasten seuran olevan hänelle vain hyödyllistä, kun lähipiirissämme ei ole kovin montaa lapsiperhettä. Onneksi edes ne muutamat ja aiemmin mainittu Esikko-kerho.

Vaikka tänään on ostamattomuuspäivä, haluan silti haaveilla ja ihastella kivoja kuvia, mieleni on hyvin inspiroitunut. Siispä kuvasaastetta kehiin kohtsillään, etteivät silmänne joudu pelkästään kuivan tekstin pommittamaksi.

Huomaan tykkääväni jatkuvasti suurenevassa määrin vaaleasta pohjoismaisesta sisustuksesta. Ei, ei hätää, en ikipäivänä haluaisi täysin valkoista kotia, pitää olla väriä! Mutta migreenin vuoksi esimerkiksi haaveilemani paloautonpunainen keittiö jää haaveeksi. Punaisen sohvan voisin laittaa uudelleen, mutta suurena pintana punainen on aisteilleni kauhistus kohtauksen iskiessä. Mielummin pääosassa tylsästi mustaa, harmaata ja valkoista, piristeenä vaikka (yäk)keltaista, turkoosia tai vaikka sitä punaista. Neutraalia pohjaa on helppo piristellä väreillä, eikä kukkaro kilju tuskasta. Mutta niitä kuvia, sil vous plait. Kuvat löytyivät taasen We heart it-sivustolta, käykää ihmeessä kurkkaamassa.

Arvasitte oikein, rakastan vanhoja kerrostaloja. Leveät ikkunalaudat ja nuo vanhat patterit ovat aina olleet suuria suosikkejani. Haluaisin niin istua tuollaisella ikkunalaudalla ja tuijotella ihmisvilinää alapuolella. *huokaus*

Ajatus lapsiperheenä keskusta-asumisesta ei aiemmin ole houkuttanut, eikä houkuta vieläkään sinänsä. Mutta jos olisi tarvis muuttaa, niin en tyrmäisi keskustaa tykkänään. Kunhan vain olisi autopaikka, hissi ja rauhaa jossain määrin. Muistan tätini aikoinaan asuneen keskustassa ja vieläpä yhden vilkkaimman kadun varrella, asunnossa oli ensinnäkin perhanan kuuma ja kadulta tuli korviahuumaava meteli. Ainakin silloin pikkukaupunkilaisen tytön korviin liikenteen jatkuva kohina oli hurjaa, kun asunnon ikkunat olivat isolle tielle päin ja itse kämppä katutasosta seuraavassa kerroksessa. Mutta varmasti myös keskustassa on rauhallisia asuntoja, joissa ei liikenne tai ihmismassat häiritse ja autolle löytyy oma paikka taloyhtiön pihasta. Mene ja tiedä.

Kyllä omakotitalossa on puolensa, vaikka lumitöissä ei siltä tunnukaan. On se oma tila ja rauha, saa soittaa sähkökitaraa ja nokkahuilua huoletta, seinänaapuri ei hakkaa patteria että lopetatkos. Jokaisessa asumismuodossa on puolensa ja kovasti surettaisi jos joutuisin muuttamaan tästä alppimajasta pois, näiden seinien sisällä on luotu muistoja jos jonkinlaisia, tärkeimpänä tietty perheen pienin, joka on aloittanut elämänsä alppimajan huomassa, juoksennellut pihanurmella paljain varpain, kylpenyt uudenkarheassa saunassa ja kiipeillyt noissa portaissa. Ehkä samaisten portaiden alle rakentuu pienelle prinsessalle oma leikkipaikka ajan kuluessa. Oma huone ainakin pitää jossain vaiheessa remontoida.

(jälkihehkutus: kaikki joululahjat on hankittu ja askarreltu, hyvä minä!)

Bird is the word

Tänään ei tule asukuvaa, sori! Vaatteet likaantuivat melkein sillä sekunnilla kun tulin kotiin, joten se siitä. Asu oli tänään siis yksivärinen, oli musta neulepoolo, mustat "samisfarkut" eli Henkan raidalliset tummanharmaa-mustat housut, kaulassa kiilteli näyttävästi saman puljun heppakoru. Jalassa oli taas tutut tennarit. Ja hiton hyvä etten laittanut hametta! Kökin aivan ihmeellisissä asennoissa toimistossa ja myymälän puolella, joten työkaverit olisivat äkkiä nähneet enemmän kuin tarpeeksi. Olen vielä kivasti porukan ainoa nainen...

Huomenna olisi huivipäivä, saapa nähdä. En käytä huiveja oikeastaan muuten kuin tylsästi kaulaa suojaamassa, en niinkään varsinaisena asusteena, otan siis sisätiloissa sen pois. Katsotaan mitä huomisesta tulee.