Jolloti jolloti

Aatto on jo ensi viikolla. Uagh. Onneksi olen hankkinut lahjat läheisilleni joten voin nyt härskisti pyyhkiä sen stressin pois mielestäni. Ihanaa. Stressaan nyt "vain" muutosta, sisustuksesta, remontista, opinnoista ja valmistumisesta. Ei sen enempää.

Onneksi olen pienessä mielessäni jo suunnitellut oman kotimme sisustuksen valmiiksi, joten puuttuu enää toteutus. Toki kaksi huonetta on vielä kysymysmerkki maalin ja tapetin suhteen, kumpi tulee siis halvemmaksi ja miellyttää enempi silmää. Onneksi kyseessä on alakerran huoneita, joten niiden kanssa ei ole kiire. Kuten sanottu, aloitamme yläkerrasta.

Huomenna ajelemme kotipuoleeni isovanhempieni luokse. Mummu valmistaa joka vuosi kasoittain ruokaa koko suvulle näin joulun aikaan ja kaikki ahtautuvat paikalle mättämään kupunsa täyteen. Ruoka on taivaallista ja sitä on paljon. Näkeepähän avokkini omaa klaaniani, tätiä, setiä ja serkkuja. Ja minä saan näyttää suvulle että tämmöinen mies on nyt vienyt mun sydämeni.

Snow

Lunta maassa ja joulu lähestyy uhkaavasti. Onneksi olen tajunnut ostaa edes osan lahjoista ajoissa ja tänä aamuna mailiin oli ilmestynyt viesti bookplussasta että tilaukseni on lähtenyt matkaan, hooray! Vielä pitäisi keksiä paketoinko lahjat ekologisesti mainoksiin vai olenko pahis ja ostan lahjapaperia ym. härpäkkeitä. Vielä ehtii!

Lisäksi koitan tässä vääntää koulutehtäviä ja meinaa vähän ahdistaa toisinaan. Osa tehtävistä kun on ja pysyy koululla, eikä selkäni vielä tykkää istumisesta, varsinkaan että kököttäisin useamman tunnin paikallani. Pitäisi päästä pitkälleen välillä, mutta koulussa se on arvatenkin erittäin hankalaa. Joten, jätän kaikki vastaavat tehtävät suosiolla ensi vuodelle, mitä tässä itseään rääkkäämään. Voisin vaikka kirjoitella lopputyötä.

Eniten mieleni päällä on tällä hetkellä muutto yhteiseen kotiin Inssin kanssa. Inssihän on roudannut tavaroitaan tänne ja väliviikosta alkaen tavarat siirtyvät uusiin isoihin neliöihin. Kyseessä on 150m2 omakotitalo kaupungin laidalla, on kaksi kerrosta ja iso piha. Minut on nimetty viralliseksi sisustajaksi, joten kummasti tässä on mietitty uuden kodin ilmettä ja materiaaleja. Tulossa on siis pintaremontti sekä kylppärin räjäytys. Suunnitelmana on lähteä etenemään ylhäältä alas, aloitetaan meidän makkarista ja kylppäristä (luksusta, kylppäri makkarin yhteydessä, eli en suite!), siitä jatketaan yläkerran aulaan ja työhuoneisiin. Alakerran pikkuvessaan ostetaan kalusteet ensi vuoden alusta, kun teemme reissun Haaparantaan pikkuveljeni ja hänen tyttöystävänsä kanssa. En malta odottaa!

Tuntuu aika hullulta, että elämä heitti näin komeasti kuperkeikkaa ja kaikki aiemmat sinkkuaikoijeni suunnitelmat lensivät kankkulan kaivoon, hyvä niin. Allekirjoittanut on tällä hetkellä niin onnellinen että pahaa tekee.

Joo, eihän mulla ollu mitään

Noniin. Ensimmäinen viikko ja rapiat toipilaana, hermot menneet jo ajat sitten. Suoraan sanoen vituttaa kuin pientä oravaa. EI, kaikki ei ole tässä viikossa ollut ihan kauheaa, ei suinkaan. Tämä toimettomuus ja särky tässä ketuttaa. Viime viikon suurin saavutukseni oli että selvisin Inssin valvovan katseen alla postilaatikolle ja takaisin, jippifuckingjee. Lääkärisetä sanoi että kuutisen viikkoa menee toipumiseen, eikäääää.. (puoskari!)

Kuten sanottu, kaikki ei ole suinkaan nostanut ketutuskäyrääni, ehei! Mikäs sen mukavampaa kuin saada kaikki ateriansa sänkyyn ja kitarakonserttoja päälle. Käykö kateeksi? Ihan kaikkia mukavia yksityiskohtia en tänne ala kertomaan, siitä voisi tulla sanomista. Hähä.

Koirat ovat edelleen hoidossa ja Jasso-parka on tänään osoitellut mystisiä vatsaoireita, voi pientä. Vanha herra joutui kuulemma puurokuurille ja oli saanut jotain troppiakin, jota en tietenkään muista tähän hätään. Ihan henkihieverissä señor ei ole, sillä veljen Rellu-dalmis oli saanut osakseen kurmotusta takapihalla. Go Japsu go!

Suuri suunnitelmani olisi mennä loppuviikosta ihmisten ilmoille ja lyödäänkö vaikka vetoa niin Inssi pakottaa minut könkkäämään keppien kanssa? (olen saanut osakseni nalkutusta: "kepitkepitkepit!") Jaa että naiset vaan nalkuttavat? My ass.
Minun piti mennä lauantaina bestikseni R:n kanssa kuuntelemaan Inssin keikkaa, mutta eipä tässä nyt mennä minnekään. (ja toisaalta, Inssin soitto keskeytyisi sillä sekunnilla kun hoksaisi että istun yleisössä ilman niitä torrakoitani) Se siitä suunnitelmasta sitten. (lisäksi, huomattuaan että torrakot jäivät kotiin, Inssi kirkaisisi 300dB:n voimalla "KEPIT!")

Tiedetään, minun pitäisi kulkea niiden kirottujen torrakoiden kanssa. Säästäkää saarnanne. Minnuu ei huvita.

Voi mahoton paikka

Nyt kun taas vaihteeksi olen vuoteen pohjalla potilaana, on aikaa kirjoitella tänne.

Viime viikolla vaivannut lievähkö selkäkipu alkoi hellittää sunnuntaina. Samana iltana palasin kotipuolesta omiin neliöihini ja kiipesin talon vierustaa pitkin, kyseessä siis pieni loiva rinne, ovea kohti koirien kanssa kun selässä tuntui karmea rusahdus. Kipu oli uskomattoman kova, jalat lähtivät alta ja lyyhistyin keittiön ikkunan alle huutaen. Enkä meinannut millään päästä ylös kivetykseltä kivun vuoksi. Taisi isipapalla (joka siis oli nakkaamassa mua ja koiria kotiin) olla tekeminen että sai minut ylös sieltä.

Koska en enää ole sinkku, huomhuom. Poikaystäväni Inssi saapui paikalle sopivasti kun kamat oli sisällä ja minä tuskanhiestä märkänä, sain 800mg ibuprofeenia ensiavuksi. Sovittiin että katsellaan miten tilanne kehittyy, joten Inssi sai ruokkia koirat, joka meni tosi hyvin. Koirien ulkoilutus ei mennyt, sillä molemmat paukapäät ottivat ritolat, minä makasin sohvalla sopivasti näköetäisyyden ulkopuolella. Niinpä, Inssi heitti pienen iltalenkin koirien perässä ja saatiin karkulaiset ehjänä takaisin. Olo alkoi olla sitä luokkaa että piti lähteä OYSiin (nyt tiedätte mistä päin maailmaa kirjoitan...), Inssi heitti koirille luut ja katsottiin nopeasti että mitään houkutuksia ei jää tassuttajien ulottuville. Sitten Inssi talutti minut autolle, parin pysähdyksen kera kun otti niin jaloille. Automatkan itkin ja paruin kokonaan, vielä sattui niin mahtavasti että auto jäi päivystyksen ovista aika kauas, joten köpöttelin kiroillen Inssin käsipuolessa sen matkan. Nopeasti päästiin ilmottautumaan ja sain itkien selvitettyä mikä on hätänä. Hoitsu vei minut suoraan petipaikalle ja eikun odottamaan.

Soitin äidille pari kertaa odottelun aikana ja sain kipulääkettä, mutta ne eivät auttaneet ollenkaan, kuten arvasin. Jossain välissä piti käydä vessassa, joten Inssi joutui taas taluttelemaan, tosin heti kun pääsin pedistä ylös silmissä pimeni ja vasta käytävän päässä tokenin.

4h saatiin odotella kunnes lääkäri tuli katsomaan ja sorkkimaan. Sain kipulääkettä ja relaksanttia piikkeinä kankkuun. Diagnoosina välilevytyrä (tai joku luiskahdus/pullistuma), lisäksi hermot puristuksessa ja välilevyssä repeämä. Eipä ihme jos ei jalat kantaneet. Yhden aikaan pääsin keppien kanssa kotiin ja paluumatka oli tasan yhtä tuskallinen kuin menomatkakin. Koirat olivat olleet tosi hienosti sen ajan, joten painelin suoraan sänkyyn. Inssi hoiti aamulla minut ja koirat ennen töihin lähtöään, isä kävi hakemassa J&M:n kotipuoleen kun en itse niistä nyt voi huolehtia ja Inssillä on ihan tarpeeksi meikäläisessä.

Odotettu toipumisaika on siinä 2kk, puputan jos vaikka ja mitä lääkkeitä, könkkäsen keppien avulla hyvin lyhyitä matkoja kerrallaan. Jospa tämä tästä, hermot menee tähän makaamiseen, vaikka vasta kolmas päivä on menossa...

Suurkiitokset Inssille joka on jaksanut hoitaa allekirjoittanutta ja on omalta osaltaan varmasti edistänyt toipumista!

Kirous ja kuolema

Että meninkin käymään H&M nettikaupassa! Argh. Liikaa ihania vaatteita, aivan törkeän paljon ihania sisustusjuttuja. Voi ei. Lupasin itselleni, että hankkiudun vanhoista vaatteistani eroon ja ensi kuussa ostan uusia tilalle. Lisäksi mielestäni tarvitsen uusia pyyhkeitä ja lakanoita, niitä tarvitsee aina näemmä. Olisi ihanaa jos voisin ostaa Marimekkoa, Finlaysonia ja Luhtaa, mutta opiskelijan tuloilla ei paljoa juhlita, harmi. Niinpä toivon kovasti jos joulupukki muistaisi minua parilla Muumi-pyyhkeellä. Aallon teräsvati olisi ihan huippujuttu, mutta ei ahnehdita.

Muutenkin haluaisin hiukan uudistaa vaatekaappini lisäksi kotiani, pitäähän sen olla minun näköiseni paikka poissa maailman pyörityksestä. Pidän kodistani toki sellaisena kuin se nyt on, mutta tiedän että siitä voisi saada vielä paremman ihan muutamalla simppelillä jutulla. Ainakin olohuone tarvitsee kipeästi verhot.

Kaipaan niin "Pariisiin"

Minun suomalainen Pariisini on Tampere. Ranskassa en ole koskaan käynytkään, mutta ajatuksissani molempien kaupunkien, Pariisin ja Tampereen, fiilikset ovat samat. Ehkä on parempi etten koskaan käy Pariisissa ettei haavekuvani sorru. Heh.


(Tarkennettakoon tässä kohtaa että pidän majaa Pohjois-Suomessa, eli varsin kaukana Mansesta)

Asuin aikoinaan pari vuotta kyseessä olevassa kaupungissa ja sinä aikana rakastuin kaupunkiin ikihyviksi ja pois lähtiessä lupasin ajatuksissani palaavani vielä. Juuri ennen opintojen alkua tuli käytyä Finnconissa Mansessa ja voi miten olinkaan kaivannut tuttuja katuja, Näsinneulaa ja Tammerkoskea! Kuin olisin tullut kotiin ja kaupunki otti minut avosylin vastaan, kuiskasi korvaan, tervetuloa takaisin, olen odottanut sinua. Paljon ikäviä asioita tapahtui Tampereen vuosina, mutta kaupunki jaksoi aina lohduttaa minua.

Ja kyllä, Mansester on kärkikolmikossa tulevien paikkakuntien joukossa. Kaksi niistä on täällä pohjoisemmassa, toinen on kotipaikkakuntani. Katsotaan minne tieni viekään kun saan ammatin ensi keväänä. Uusia harrastuksia haluaisin kehitellä itselleni, uiminen tuntuisi aika ihanalta juuri nyt ja ratsastuksen pariin paluu vielä paremmalta. Kunhan en mökkiydy asuntooni ja keskustele henkeviä koirieni kanssa!

Hurraa pin up tytöille!

Omistan kyseisen kirjan ja olen aivan pin up tyttöjen lumoissa. Muutenkin pidän tosi paljon 50-luvusta ja sen tyylistä, Elvis ja kellohameet, ah... Ennen osattiin, kaikkea ei näytetty vaan jätettiin jotain mielikuvituksen varaan, toisin kuin nyt. Yäk. Hiiteen silikonihirviöt, eläköön luonnollisuus ja aitous!

Pin upien kiistaton kuningatar ja keisarinna on tietysti...



Bettie Page! Olen suuri fani ja leikkasin samanlaisen otsiksen kun kyllästyin äidin jatkuvaan painostukseen aiheesta miten otsatukka sopisi minulle. Oma tukkani ei ole lähelläkään Bettien upeaa tyyliä, sillä kuten aiemmin olen maininnutkin, en osaa laittaa tukkaani ollenkaan. Jospa minäkin oppisin joskus.

Mielestäni nykyaikanakin monilla olisi paljon opittavaa menneen ajan keskiaukeaman tytöiltä. Jokainen nainen on kaunis sellaisenaan, muoviset leikellyt turbohuulet ja silikonirinnat eivät ole mielestäni kauniita ja viehättäviä. Muutenkin protestoin ankarasti turhamaisia plastiikkakirurgisia toimenpiteitä vastaan. Miksi jokainen ei saisi olla sen näköinen kuin on, karvoineen kaikkineen? Onko kauneus todellakin muka rinnanympäryksestä ja elopainosta kiinni? Ei kai. Itse koen usein alemmuutta kilojeni tähden, vaikka olen taatusti yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin. Luulisi korvien välin merkitsevän enemmän kuin painoindeksin. Kyllä, minä olen ylipainoinen, rintava, reitevä ja persevä, minulla on vatsakumpu ja jenkkakahvat. Äo:ni on 120 ja omaan hyvän kolmiulotteisen hahmotuskyvyn. Olen laihtunut 10kg ja aion laihtua terveyssyistä lisää, en ole koskaan muistuttanutkaan michelin-ukkoa enkä siihen pisteeseen aio päästää itseäni. Enkä aio laihtua luuviuluksikaan. Haluan viihtyä omassa kehossani ja rakastaa sen jokaista kaarretta, kumpua ja mutkaa. Sillä jos minä en pidä itsestäni, ei kukaan tee sitä puolestani.