Koronaelämä

Pelko pois, meidän laumasta ei kukaan tietääkseni ole sairastunut. Joskin mahdollinen altistus on ollut, mutta olemme olleet oireettomia koko porukka. Minulla ja Brucella oli lämpöä muutama viikko sitten, mutta ei sen ihmeempää. Päänsärkyputki menee niskajumien piikkiin.

Kuten moni muukin, olen karanteenissa. Tai mitä tämä nyt on. Lapset ovat kotona, kun vanhempansa eivät kuulu kriittisten alojen piiriin, kaikki kommunikaatio hoidetaan etänä ja kaupassa käydään yhden aikuisen voimin. Pestään käsiä niin että nahka halkeilee, jynssätään ovenkahvoja, autonrattia, lompakoita, puhelimia, ostoskassit sisältöineen... Augh. On ikävä rakkaita. Ikävä sitä kun pystyi näkemään läheisiään, naamatusten, ja halaamaan tiukasti. On ikävä kirjastoa, päivähoidon aikuisia, kuntosalia henkilökuntineen, keikkoja, aikaa ilman pelkoa.

Tämä on edelleen ajanjakso, jota en koskaan uskonut näkeväni. En edes osannut kuvitella. Silti tästä on tullut kovin arkista, soitellaan videopuheluja, tilataan ruuat sovelluksen kautta, käsidesipulloja on ripoteltu joka nurkkaan ja turvaväli on muutakin kuin etäisyys edellä ajavaan autoon. Eskarilaisen kanssa harjoitellaan lukemista ja kirjoittamista. Tulevan viskarin kanssa koitetaan opetella kirjaimia. Kylvin Elpun kanssa pienen puutarhallisen verran siemeniä itämään, hyvin nousi versoja. Nyt ne ovat aika surkeita, kun ne ehkä huutavat isompia astioita itselleen. Mutta ulos niitä ei voi viedä, maa on jäässä.

Koirilla, etenkin Kitalla, on juhlaa kun ihmiset ovat paikalla 24/7. Ja pääsee pitkille lenkeille ihmettelemään keväistä luontoa. Se on nyt tarpeen, muuten tällä ihmisellä hajoaa pää. Älkää käsittäkö väärin, rakastan ja jumaloin lapsiani, mutta olen myös ihminen. Ja minäkin tarvitsen hetken hengähdyksen, jos mahdollista. Sekä koirat tietty liikuntaa kuten me kaksijalkaisetkin. Keskivertolenkin ajan ehtii kuunnella musiikkia ja olla ajattelematta mitään. Pelko ei ole läsnä joka hetki, mutta se on lähellä. Se hiipii paikalle marketin parkkipaikalla, kun pitää nousta autosta ja mennä sisälle. Se tulee kun lukee uutisia tartunnoista ja menehtyneistä, ruumiskonteista sairaaloiden pihalla, jäähalleista täynnä vainajia arkuissaan. Se pistää kysymään mitä jos. Mitä jos läheiseni sairastuu? Mitä jos menetän läheiseni? Mitä jos minä sairastun? Mitä jos minä kuolen? Jos lehmällä olisi siivet, se lentäisi, sanoo isäukkoni. Jossitella voi tuomiopäivään asti, mutta tosiasia on, ettei voi tietää. Tiedä vaikka itse kantaisin juuri nyt virusta tietämättäni, täysin oireetta ja hyvävointisena.

Maailmamme on muuttunut pysyvästi. Omanlaisensa maailmanloppu on menossa. Ihmisiä on kuollut tuhatmäärin. Suru koskettaa kaikkialla. Toivottavasti ihmiskunta oppii tästä, oppii ajattelemaan kauaskantoisemmin. Omaa turvallisuuttaan, sitä ympäristöä missä elämme ja mihin tulevia sukupolvia tulee syntymään.

Aika tämän karanteenin ja rajoitusten, kroonisen pesemisen ja desinfioinnin jälkeen, tuntuu unelta. Onko sitä? Kuinka pian tulee toinen aalto? Uusi virus ja karanteenit? Olemmeko menossa kohti aikaa, johon kuuluu aika ajoin poteroitua odottamaan rokotteita ja parannuksia? Flattening the curve on a regular basis!

Koen tärkeäksi laittaa silloin tällöin muutaman rivin ajatuksia ylös tästä kaikesta, sillä elämme sen verran historiallisia aikoja. Tämäkin pitää dokumentoida monin tavoin, että emme unohtaisi miten tämä alkoi ja mitä siitä seurasi.