Kesällä koimme kaksi menetystä. Ensin rakas diktaattorikissani, hirmuhallitsija Pulla nukkui pois nisäkasvaimen levittyä. Oli pakko päästää irti, vaikka se oli vaikeaa. Pulla hallitsee nyt ties mitä astraalivaltakuntaa ja alamaisensa täällä muistelevat tuota kiukkuista pientä olentoa rakkaudella. Elämäni ensimmäinen ja empaattisin kissa koskaan.
Toinen menetys osui myös lähelle. Anoppini, lasten mummi, menehtyi pitkän sairauden uuvuttamana. Sen päivän tiedettiin olevan tulossa, mutta silti se(kin) tuli puun takaa ja odottamatta. Hautajaisissa Elpu itki kainalossani ikäväänsä kovaan ääneen. Oli raastavaa kun ei voinut puhaltaa pipiä pois, saati ottaa lapsen suurta surua harteilleen.
Elämän on kuitenkin jatkuttava ja niin se tekeekin. Vaikka joskus se tuntuu käsittämättömältä.
Kesäkuun lopussa, itse asiassa juhannuksena meinasimme menettää myös Niiskun, joka sairastui kohtutulehdukseen, joka oli alkanut vuotaa vatsaonteloon. Onneksi ehdittiin ajoissa lääkäriin ja leikkaukseen (joka maksoi muuten hunajaa). Niisku on toipunut upeasti ja on taas oma itsensä, joskin aika kynitty versio kesäturkin myötä.
Kita taas on käynyt parissa näyttelyssä, ensin oli Kaladogi, eli Kalajoen kansainvälinen koiranäyttely heinäkuussa, ja kuukautta myöhemmin Kajaanin ryhmänäyttely. Pystit ja ruusukkeet menivät muille, etenkin Kaladogissa tuli kylmää kyytiä tuomarilta, joka totesi Kitan olevan "erittäin hyvä" ja se siitä. Sanallisessa arvostelussa mainittiin Kitan olevan kevytrakenteinen, mutta hännät (kyllä, monikko) ovat oikein hyvät. Kajaanissa tuli "erinomainen" ja "sertifikaatin arvoinen", turkin kunto ei ollut parhaimmillaan, mokoma pikkuorava pudotti karvansa sopivasti ennen koetusta. Ensi kuussa Kita menee kokeilemaan Seinäjoelle kasvattajansa kanssa, josko sieltä tulisi se paljon odotettu SERTi!
Minä itse taas löysin heinäkuun alussa kuntosalin. Taas. Jokin naksahti hyvällä tavalla ja nyt on tämä mimmi alkanut aivan bodariksi! Painoa on tälle vuodelle pudotettu 10 kiloa ja vyötärö on kesän aikana kaventunut kokonaiset 7 senttiä. Ihan uskomatonta. Tästä isot kiitokset ohjelmat tehneelle kaverilleni, pt-Tarjalle sekä rikostoverilleni Elvenpathille, jonka kanssa puhutaan nyt sivistyneesti kirjoista, teatterista, musiikista, proteiinijauheista ja kyykyistä. Hyvä me!
Tälle syksylle on siis tiedossa liikuntaa, liikuntaa ja liikuntaa. On myös bändin keikkoja, iltoja ystävien kanssa ja lupasin vaihtoon lähtevälle Elvenpathille vierailla kaupunginteatterissa jonkin näytelmän parissa. Iskee vain valinnanvaikeus.
Kävin keväällä tyttäreni Elpun kanssa katsomassa Peppi Pitkätossun, joka teki neitiin niin suuren vaikutuksen että hän kyynelehti näytelmän loputtua. Eli hän nautti siitä niin paljon, ettei olisi halunnut sen loppuvan. Koko esityksen ajan Elpu seisoi, koska ei vaan malttanut istua penkissä. Ja näin aikuisen näkökulmasta voin myös kehua, ihanan hyväntuulinen esitys! Lavasteissa oli esillä jonkun potentiaalinen jännetupentulehdus, niin paljon oli virkattuja yksityiskohtia joka puolella. Erityisen paljon pidin Herra Tossavaisesta, joka liikehti veikeän apinamaisesti ja taputteli kattilarumpuaan. Kyllä kannatti käydä. Sen myötä meillä on luettu niin Peppiä kuin Harry Potteriakin iltasaduksi ja hoilattu kurkut suorana sulahopsulaheisulahopsansaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti