Vielä en ole voittanut tautia, mutta parempaan päin ollaan menossa. Pakko vielä malttaa huilata, vaikka kuinka tekisi mieli suursiivota tai muuta vastaavaa. Kun on ihanaa (not) norovirustakin liikkeellä.
Uskaltauduin jopa kouluun pariksi tunniksi, loppua kohden alkoi tulla liitoskipua, joten pakenin paikalta. Jospa valmistuisin ihan oikeasti tänä keväänä, kun laskettu aikakin lähenee. Eilen muuten näin ekan kerran liikkeitä mahan päältä, aika jännää! Navan viereen ilmestyi kohouma pari kertaa eli pikku Toukka siellä tossutti menemään. Elämä on ihmeellinen asia.
Laulukiellosta (2 pitkää viikkoa!) huolimatta suunnittelen keikkaa akustiselle projektille, mutta tuleeko sitä kukaan katsomaan? Äääähhh... Ei viitsi tyhjälle salille laulaa, se vie motivaation ja paloa aika tavalla. Vaikka ne jotka ovat tämän tytön nähneet lavalla, tietävät että räiskyy ja puhetta piisaa. Rakastan keikkoja, kun saan antaa kaikkeni ja tehdä sitä mitä rakastan eli laulaa. Ikävä tulee vanhaa bilebändiä, joka on nyt vuoden ajan ollut manan mailla.
Tänään koin sen ihanan tunteen, kun musiikki vie mennessään, tosin paikka ei ollut turvallinen, sillä ajoin autoa. Mutta tiedättehän, kun musiikki ulottuu jokaiseen soluun ja kantaa kuin virta, silloin antaa itsensä mennä mukana (tällä kertaa ottaen huomioon liikenneturvallisuuden!) ja nauttia. Soittimesta tulvi korviin Jenni Vartiaisen Mandartania ja perään Vedenalaista, ja minua vietiin. Haluan kuunnella paljon erilaista musiikkia jo Toukankin takia (kyllä, puhuttelen syntymätöntä esikoistani Toukaksi).
Vaikka kevät painaa päälle, silti löysin syksyisen biisin johon ihastuin ja mielikuvituskin laukkasi heti täyttä vauhtia. Joskus käy niin, että sopiva biisi luo mielikuvia kerrasta. Esimerkiksi Mandartania maalaa sieluni silmien eteen oranssia, keltaista, okraa ja muita "aurinkovärejä". Mutta tässäpä se syysbiisi teillekin kuultavaksi:
Viikatteen Syysvedet, toimii! Kerran olen kyseisen bändin nähnyt livenä, RMJ 2004. Siitäkin löytyy videokuvaa youtuben puolelta, mutta minua sieltä ei bongaa, vaikka olinkin aika lähellä lavaa. Muistikuvat illasta ovat hatarat, sillä olin 4 päivän festareista 3 korkeassa kuumeessa ja ihan pihalla maailmanmenosta. Muistan nähneeni 4 bändiä, Viikate, Ismo Alanko, Maija Vilkkumaa ja 69 eyes. Simo Frangén taisi olla juontamassa. Eikä alkoholilla ollut osuutta asiaan, olenhan edelleen absolutisti, kuten olen ollut viimeiset 28 vuotta, ettäs tiiätte.
Äh, nyt alkaa ketuttamaan kun ei ole päässyt keikalle vuoteen! Nyt en laske yksityiskeikkoja akustisella projektilla, niitä on 2-3 takana muutamalle hengelle. Pakko alkaa myyntihommiin, jos saisi jotain buukattua ennen kuin tulee maha ja sen asukas esteeksi esiintymiselle. En todellakaan aio viimeisilläni lyllertää lavalle, kun Toukka kuulee jo nyt ulkopuoliset äänet ja keikallahan volyymitaso ei ole mikään pienen pieni, ainakin 100 debbaa.
Hiihtoloma olisi tulossa ensi viikon jälkeen ja loma alkaa vähemmän mukavissa merkeissä. Perjantaina saatan sukulaisten kanssa viimeiselle matkalleen enoni, joka menehtyi ennen ystävänpäivää hyvin äkillisesti. Surettaa, sehän on selvä ja olen hyvin järkyttynyt tapauksesta. Mutta elämä ja kuolema eivät ole minun käsissäni ja hyvä niin. Tuntuu kuitenkin aika hurjalta että enoni lähti jo nyt tuonne kauas ja minun sisälläni kasvaa uusi elämä. Makes you think.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti