Minulla on ikävä

Tänään huomasin sen taas. Kuin varkain se nousi pintaa ja teki mielen haikeaksi. Ikävä, kaipaus. Vaikka olen menettänyt läheisiä ihmisiä sekä eläimiä, kaipuu kohdistui heidän sijastaan toiseen asiaan. Rakkauteen, urheilulajiin. Tatamin tuntuun paljaiden jalkojen alla, vyön sitomiseen, harjoituksiin, mustelmiin, onnistumisiin ja mokiin.

Tutustuin rakkauteeni ollessani viidentoista, kiukkuinen varhaisteini. Kunto nousi kohisten ja itsevarmuus kasvoi, ei mennyt kauaa, kun olin melkoinen tekijä. Pullistelevin lihaksin kuljin pää pystyssä, ilman pienintä aikomustakaan satuttaa ketään, mutta en enää pelännyt. Kuudentoista vanhana sattui harjoituksissa tapaturma ja kaaduin olkapää edellä molskiin. Olkapää murtui neljästä kohtaa, sm-kisat jäivät haaveeksi ja jouduin miettimään vakavasti lopettamista. Jatkoin kuitenkin vielä pari vuotta, siirtyen enemmän asepuolelle heiluttamaan nunchakuja ja huitomaan kepillä. Valitettavasti olkapää ei pysynyt menossa mukana ja jouduin tekemään raskaan päätöksen. Jätin rakkaan harrastukseni sydän murtuneena. Takaraivoon jäi kuitenkin palo palata takaisin tatamille.

Vieläkin kipinä kytee, enää eivät kilpakentät kiinnosta, vaan mielummin kohottaisin kuntoa sen parissa mikä nosti itsetuntoni uudelle tasolle ja sai minut omistamaan itseni sille.

Kyllä rakkaani. Minä aion palata. Aion ainakin yrittää, minun on niin ikävä.