Ajatelkaas, jo kokonainen vuosi tätä mitä lie. Seisoin vuoden vaihtuessa makuuhuoneen ikkunan edessä, pimeässä ja tuijotin kelloani. Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi... Raketit paukkuivat vimmatusti. Olin liikuttunut. Me selvisimme maailmanlopusta. Ja vaikka kelloni sanoi vuorokauden vaihtuneen, silti se iso K oli läsnä. Eikä se ole kadonnut vieläkään, kuten niin hyvin tiedämme.
Erotuksena viime kevääseen, virittelen maskin kasvoilleni ennen kuin menen kauppaan. Vuosi sitten maskinvirkaa toimitti kaulahuivi. Enää en tee hengitysharjoituksia kaupan pihassa ennen kuin astun ulos autosta ja kävelen sisälle myymälään. Pelko jäi osaksi elämää, ja muuttui tavallaan huomaamattomaksi, mutta kovin raskaaksi kaveriksi. Tämä aika ei unohdu koskaan, miten joka kaupan ovella on pullo käsidesiä, ohjelista. Pidä etäisyyttä lähimmäiseesi, käytä maskia ja pese käsiä. Kesällä kävimme hetken melkein normaalissa ja sitten räjähti taas.
Syksy oli melkoinen. Aloitin opinnot ja tutustuin uusiin ihmisiin, sekä myös itseeni hieman eri vinkkelistä. Sain uusia kavereita koulusta ja kokemuksia on kertynyt aivan valtavasti. Joulukuussa pidetään juhlat, se on varma. Tulee ikävä niitä tyyppejä, joiden kanssa ollaan naurettu vedet silmissä, tsempattu toinen toistamme välillä huutaen kurkku suorana ja kauhisteltu mitä koronarajoitukset tarkoittavat meille opiskelijoina ja tavallisina kansalaisina, tulevista ammattilaisista puhumattakaan. Koulun ovet pamahtivat kiinni ennen joulua, ja avautuivat uudelleen paljon myöhemmin.
Syyskuussa minun maailmani romahti. Koulua oli käyty vasta pari viikkoa ja sitten se tapahtui. Rakas ja ainoa pappani menehtyi sydänkohtaukseen. Lapsuuteni sankari ja yksi tärkeimmistä miehenmalleistani oli poissa. Ensimmäinen sanani oli pappa, pikkuveljeni ristiäisissä olin papan sylissä koko toimituksen ajan. Muistoissani papalla on aina teräksenmustat hiukset ja pilke silmäkulmassaan. Pappa oli yhtä pitkä kuin leveäkin, sellainen ladonovi, kunnon karpaasi. Sellaisena minä haluan muistaa hänet.
Vain neljä päivää papan poislähdöstä suru tuli uudelleen kylään. Niiskun vuoro oli tullut. Luultavasti syynä oli aivokasvain, lähtö tuli niin äkkiä ja arvaamatta. Ei liene yllätys, että koko perhe oli sumussa ja pitkään. Edelleen, kun avaan tietyn kaapin, katse osuu Niiskun hihnaan ja pantaan, ja sydänalassa tuntuu kouraisu. Pää ei vieläkään tajua, että pappa ja Niisku ovat oikeasti poissa.
Jouluna menetys iski kasvoihin. Menin perinteisille joulusyömingeille mummun ja papan luo, mutta papan tuoli oli tyhjä. Ikävä on kova, edelleen. Ei mene päivää, ettenkö ajattelisi pappaa tai Niiskua.
Kuitenkin olen tosi kiitollinen siitä, että sain heidät elämääni ja paljon muistoja lohduttamaan. Mitenkäs se sanonta menikään, miten onnekas olenkaan, että minulla on elämässäni jotain, mitä on vaikea hyvästellä? Tai jotain sinne päin ainakin.
Entäs ne opinnot? Miten on oma paketti pysynyt kasassa? Onko jotain muuta jännää kertomatta?
Noh, opinnot menevät edelleen hyvin. Aloitan yksilövalmennushommat lähiaikoina ja tavoite on saada tutkinnosta 3/4 täyteen ennen heinäkuuta. Syksylle jäisi enää yksi näyttö odottelemaan.
Yksilövalmennusten ja satunnaisten lähiopetuspäivien lisäksi kalenteriani täyttää eräs alaani liittyvä hanke, jonka kautta voin saada pienryhmävalmennuksen rullaamaan. Saa nähdä, se ei ole minun käsissäni se. Tiedossa siis paljon uutta, hurjan paljon. Olen yhtä aikaa pelokas, jännittynyt ja innoissani. Onneksi saan tukea urakassa koululta opettajien suunnalta, luokkakavereita unohtamatta, myös ihana läheisteni joukko on tsemppaamassa minua matkallani.
Oma paketti on pysynyt kasassa, vaikka helppoa se ei ole ollut, kuten ylempää voi päätellä. Palasin treeneissä perusjuttuihin, eli perusvoimaa, peruskuntoa, peruskaikkea. Onneksi talossa on vielä yksi koira, ja hankin joululahjaksi itselleni kuntopyörän, niin aerobinen puoli on hyvällä mallilla. Kotikuntosalia minulla ei ole vieläkään, mutta on kaikenlaista trx-nauhoista käsipainoihin. Haaveilen hyppybokseista, kunnon levytangosta ja -painoista, russian beltistä ja tekniikkatikkaista, noin muutaman mainitakseni. Olen myös miettinyt juoksukenkien hankkimista, vaikka juoksu ei varsinaisesti olekaan minun oma lajini.
Ruokavaliossa on ollut sama linja, eli viralliset ravitsemussuositukset ja rentous. Paino ei ole muuttunut marraskuusta mihinkään, vyötärö on 4cm kapeampi. Eli en ole mennyt kovin pahasti lepikkoon. Suoritus toki ei ole ollut täydellinen, mutta olen tyytyväinen.
Muu jännä lienee Kita, joka kävi taas astutettavana ja nyt odotellaan. Ultraa odotellessa pitää yrittää olla innostumatta kovin helposti mahdollisista oireista tai niiden viitteistä. Toki hieman toivon pentuja tähän väliin, en kiellä, vaikka se tietäisi Kitan mammalomaa kasvattajan luona. Kissat ehkä arvostaisivat rauhallista hetkeä, sillä Kita on kovin mielellään kissaparkojen iholla härväämässä. Saa nähdä tuleeko pentuja, kuinka monta ja minkä värisiä, jännää!
