T2, tuo kiinnittynyt pikku isopää on siis lähtökuopissa. Mutta ei lähdössä. Kismittää, vaikka sinänsä ei ole kiire eikä täysiaikainenkaan. Kuitenkin nämä ah niin ihanat kivut, krempat ja vaivat ovat täyttäneet sietokykyäni aika kovasti. Ei ole kiva olla kipeä.
Ja kun ipana syntyy, meikä nakkaa insuliinikynän nurkkaan. En taatusti ole sen tarpeessa synnytyksen jälkeen.
Noh, valmistelut on tehty ja nyt vaan odotetaan. Koitan keksiä muuta ajateltavaa, etten jatkuvasti kyttäile kehon viestejä ja innostu turhasta. Pyykkisavottaa riittää, tiskejä, kissankarvoja, leluja hujan hajan. Toki parasta on nyt muistaa rentoutua oikein kunnolla ja kerätä voimia tulevaan, sillä tiedän synnytyksen olevan uuvuttavaa puuhaa. Hyllyssä olisi Vares-kirjoja ja saman aiheen dvd-boksi. Netflixistä on Miss Fisherit jo katsottu, nyt vuorossa Ripper Street. Elpua odottaessa katsoin läpi Sinkkuelämän ja A bit of Fry and Laurien. Taisin katsoa muuten myös Father Tedin, Star Trek Next Generationia, Ritari Ässää ja Mitchell & Webbiä. Tosin Elpun aikaan oli pakkolevossa ja loppuajasta meillä oli kylppäriremppa. Ei paljoa pesty pyykkiä tai läträtty vedellä.
Perjantaina sain vieraaksi äitini, tätini ja kaksi serkkuani, vietimme naisteniltaa ja oli tosi kivaa. Aviomies oli sillä aikaa keikalla, joten halusin itseni ja Elpun seuraksi väkeä, sekä turvaa jos synnytys olisikin käynnistynyt. Samalla Elpu sai uuden sängyn ja täten siirtyi pois pinnasängystä "isojen tyttöjen sänkyyn", Elpu sai myös pöydän ja kaksi tuolia, itselleen sopivassa mittakaavassa. Tuleva isosisko on ollut aika innoissaan saamistaan mööpeleistä ja menikin eilen illalla ihan onnessaan nukkumaan uuteen petiinsä, joskin keskustelua tuli aiheesta lakanat, eli ne pitäisi laittaa paikalleen ennen nukkujaa. Kuitenkin tyttö jaksoi nukkua omassa pedissään pikkutunneille asti, eli melkein koko yön, hyvä Elpu!
Pesänrakennusviettiä on ilmassa kasvavassa määrin, eikä Pinterest auta yhtään asiaa. Haluan vaihtaa verhoja, rymsteerata ja järjestää. Mutta enpäs voi. Ne kivut. Sekä lähipiirini saa slaagin jos ponnistelen yhtään, esimerkiksi kannan Elpua, jonka elopaino on 13 kiloa. Ei se tunnu mukavalta, tunnustan. Kantaminen sattuu. Käveleminen sattuu. Ylösnouseminen sattuu. Joskus harvoin saan kivuttoman hetken ja se on taivas. Aaah. Ylistettyjä olkoon sohvatyynyt! (Ja kyllä saan valittaa itseaiheutetussa tilassa, sillä kuka nyt oikeasti voi olla ihan ok näiden särkyjen kanssa?) Sinänsä muuten tästä "diabeteksesta" on hyötyä, sillä raskautta ei päästetä yliaikaiseksi, eikä välttämättä edes laskettuun aikaan. Eli odotusta on jäljellä enää 3-5 viikkoa. Aion selvitä ja toivon että T2 lähtee ihan vapaaehtoisesti matkaan, eikä tarvita oksitosiinia, cytotecia tai muita keinoja. Mutta mielummin käynnistys kuin sektio, valitaan kahdesta pahasta se pienempi.
Ette varmaan siis ylläty, kun ajattelen kovasti syksyä ja melkein unohdan toisinaan nauttia tästä loppukesän lämmöstä. Tule jo T2!
